Olen sitä mieltä, että miesten ja naisten hiuksilla on eroa lähinnä kosmetiikkamarkkinamaakarien päiväunissa. Osalla miehistä on karheat, paksut ja ah niin maskuliiniset hiukset ja sitten joillain naisilla on sellaiset. Ja joillain on hennot ja liehuvat hiukset, sukupuolesta viis.
Mutta tieteen nimissä halusin testata curly girl -metodia myös miehen hiuksissa, varsinkin kun kiharahiuksinen mies oli käsillä ja helposti ylipuhuttavissa kokeilemaan metodia.
Halusin laittaa otsikoiksi “kerron nyt rehellisesti miltä tuntuu olla 20-vuotias mies 40-vuotiaan naisen ruumiissa” mutta se olisi ollut vähän outoa. Vaikka ehkä kyllä tunnen enemmän olevani 20-vuotias mies kuin 20-vuotias nainen.
Mutta asiaan. Tätä juttua on inspiroinut Jaajo Linnonmaa. Näin:
Tein pääsiäistä edeltävät viikot maanisesti töitä, muun muassa kävin työmatkoilla Brysselissä ja Strasbourgissa. Kun laskeuduin varhaisaamuyöstä pitkänäperjantaina Helsinki-Vantaalle, olin lievästi sanottuna loppu.
En ole koskaan ymmärtänyt sitä pakkomiellettä lähentelevää vimmaa, millä sosiaalisessa mediassa pakotetaan onnellisuutta.
Onnellisuutta, hyviä fiiliksiä, positiivisuutta.
Nyt luojan kiitos on alettu puhumaan siitä, että pakko-onnellisuus on sairas vaatimus ja seesteisen onnelliselta vaikuttava elämä somessa voi olla pelkkä kulissi. (Tosin vaikea nähdä että kumpikaan näistä asioista olisi kenellekään mikään yllätys, mutta kaiketi sitten on…)
Sarjassamme raskaita koettelemuksia.
Menin tänään aamulla (eli kello 10.20) kilpirauhastutkimuksiin (koska näitä vaivoja on niin paljon, että yritän saada kerää koko sarja -leimakorttini täyteen). Ken on ollut kilpparitesteissä tietää, että ennen niitä ei saa syödä. Eikä juoda edes kahvia.
VOI JUMALAUTA.
6.30 heräsin meditoimaan, joogaamaan ja asettamaan intentiot tulevalle päivälle! Sä saat mitä sä haluut jos sä asetat fokuksen! Yass!
7.30 nautin aamiaiseksi pienpaahtimon kahvia ja vihersmoothien. My body is a temple.
Ystäväni Natalia on Finlandia-palkitun kirjailija Laura Lindstedtin uusin teos. Varsinkin edellinen, Oneiron, sai vastaansa sekä kiitoksia että kohua.
Kohua voisi odottaa seuraavan myös Ystäväni Natalia -kirjasta, onhan sen aiheena seksi. Mutta runkkausmateriaalia tai muuta kohahduttavaa kirjassa ei oikeastaan ole. Mikä ei ole huono asia.
Joo tiedetään, että eivät ihmiset oikeasti näytä siltä, miltä he näyttävät mainoskuvissa. Mutta jotenkin sitä silmä tottuu photoshopattuihin ja myös instafiltteröityihin sekä facetunetettuihin kuviin. Silloin voi unohtua, että näkemämme käsitelty kuva ei ole totuus.
Mitä kuville sitten oikeastaan tehdään? Kuinka paljon niitä käsitellään?Kuvankäsittelijä Jomppe Vaarakallio kertoo. Tai ei siis kerro, vaan näyttää.
Jos meni tuossa pari päivää sitten kuppi nurin Hesarin jutusta, niin tällä kertaa kaatui koko pannullinen kahvia.
Eilisessä Minä väitän -sarjan jutussa nimittäin ihanasti todettiin, että naiset tyhmyyttään vastustavat hormoniehkäisyä ja ilman syytä vieläpä.
Olen useasti ennenkin avautunut siitä, millaista on elää “väärän” kronotyypin kanssa – eli siis olla iltavirkku.
Voimakkaan iltavirkkuuden lisäksi minussa on sellainen kätevä ominaisuus, että tarvitsen unta noin yhdeksän tuntia yössä. Nämä ominaisuudet toimivat tosi hyvin yhteiskunnassa, jossa aamuvirkkuuta pidetään ainoana oikeana tapana elää.
Powered by WordPress & Theme by Anders Norén
