Sananen tai kaksi töistä, treenistä, uupumisesta ja supersuorittajien henkilökultista.

Helsingin Sanomissa oli tänään sunnuntaina Työ-osiossa samalla aukeamalla kaksi toisiinsa nähden hieman ristiriitaista tekstiä. Toisessa Yhdysvalloissa uraa tekevä suomalainen suomi entisen kotimaansa asukkeja siitä, että täällä tehdään ihan liian vähän töitä ja silti uuvutaan. Toisessa artikkelissa taas käytiin läpi tuoretta tutkimusta, jonka mukaan kuuden tunnin työpäivät paitsi parantavat tuottavuutta myös tekevät meistä motivoituneempia, onnellisempia ja jopa laihempia.

Olen viime aikoina kiinnittänyt paljon huomiota työstä käytävään ristiriitaiseen keskusteluun. Aina tehdään joko liikaa tai liian vähän. Duuniin liittyvät henkilökultit rakentuvat joko Elon Muskin kaltaisten neljän tunnin yöunia nukkuvien supersuorittajien tai toisaalta elämänsä kokonaan myllänneiden downshiftaajien ympärille. Molemmissa leireissä palvotaan ääripäätä: joko tehdään ihan helvetisti duunia tai sitten ei ollenkaan. Keskitien kulkijat (eli me kaikki maailman muut ihmiset) unohtuvat mediassa helposti.

Alkuperäinen suunnitelma oli, että olisin kirjoittanut tänään treeniviikostani. Mutta koska treenit jäivät olosuhteiden vuoksi melko vähäisiksi (kaksi salitreeniä ja yksi suunnistustreeni + työmatkapyöräilyt ja höntsäilyt koiran kanssa), päätin vaihtaa aihetta.

Heräsin muutama yö takaperin siihen, että pää ja keho kävivät ylikierroksilla. Päänupissa surrasi miljoona eri asiaa asiakkaalle suunnittelemani strategiaworkshopin, suunnistuskoulun oppien, blogiaiheiden ja opiskelujuttujen tienoilta. Kropassa tuntui siltä, että jonnekin sisuskalujeni tilalle oli asennettu tärräävä moottori, ja stressipiikeilleni tyypillisesti olin läpeensä hikinen etenkin reisistä alaspäin. Selvä merkki siitä, että pitää ottaa iisimmin. Hengittelin ja yritin tyhjentää pääni, että saisin nukuttua aamuun asti. Aamulla peruin päivän salitreenit ja mietin miten pahimmat stressinaiheuttajat voisi siirtää seuraavalle viikolle. Lähdin töiden jälkeen Sofian ja Ninan kanssa lasillisille (lue lisää Noin viikon olut -palstalta). Lopulta skippasin koko viikonlopun urheilut ja tein vain kävelylenkkejä koiran kanssa. Yritin olla suorittamatta ja kirjoitin vain yhden esseen alta kuleksimasta ja kävin Suomen Painonnostoliiton tuomarikoulutuksessa. Kaiken muun päänsisäiseltä päättymättömältä to do -listalta päätin siirtää tuonnemmaksi.

Vaikka osaankin tätä nykyä tulkita kehon ja pään viestejä ja toimia niiden mukaisesti ennen pidempiä unettomuusjaksoja tai pahempaa väsymistä, liittyy asian myöntämiseen jollain tavalla edelleen outoa häpeää. Tiedän, että kun on vähän liikaa kaikkea, pitää karsia sieltä mistä voi. Ymmärrän, että ylikierroksilla käydessä on turha mennä repimään salille vaan tehdä vain kevyitä lenkkejä. Mutta siltikin tuntuu nololta sanoa, että nyt ei vain jaksa kaikkea. Että eikö sitä edes tätä vähää jaksa, mieti nyt Elon Muskiakin.

Toisaalta ei pidä mystifioida väsymistäkään. Ei sen pitäisi olla varmaankaan uutisartikkelin aihe, että täällä meillä on ihminen, joka muistaa välillä levätä ja palautua. Se mitä täällä vähiten kaivataan on ihmisiä, jotka kehuskelevat sillä, kuinka eteviä he ovat ymmärtäessään levon tärkeyden. Tehdään työstä ja levosta ja niiden tasapainosta taas ihan normaali asia.

 

RSS
Facebook
Facebook
Instagram