Epämukavuusalueen MM-kisat

Tiedättekö sen sanonnan, että tyhmän tunnistaa siitä, että tämä toistaa tekemänsä typeryyden?  Erityistyhmän tunnistanee sitten siitä, että tekee sen monta kertaa peräkkäin.

Kuten olette varmasti jo tällä viikolla muiden Teristen kisaraporteista lukeneet ja somessa nähneet, viime lauantaina miteltiin jälleen Kuusijärvellä TeräsSika-MM-triathlonin parissa. Eli siis 250 metriä uintia, 10 km pyöräilyä, 3,5 km juoksua ja litra Karhua aikaa vastaan. Joukkuesarjassa vieläpä hassussa asussa.

Luettelen seuraavaksi alueet, jotka yllä olevassa kuvauksessa aiheuttavat allekirjoittaneessa jonkinlaista ahdistusta: kilpailu, hassu asu, uiminen, olut. Pyöräily on niin arkipäiväistä että sille en osannut edes suoda ajatustakaan. Ja juokseminen vähän jännitti, sillä sitä on tullut tehtyä jonkin verran kesän aikana ja halusin suoriutua siitä hyvin.

Tämän vuoden teemamme oli Matti ja Pia Nykäset. Tiesin, että asuvalinta oli mennyt nappiin, kun yksi kilpailija pukkarista tullessamme purskahti spontaanisti nauramaan. Toisaalta oli hyvä, että tälläytyminen vei huomiota kuolemanpelkoajatuksista.

Minä nimittäin pelkään vettä. Aivan kamalasti. Olen toki surffannut, snorklannut, kokeillut laitesukellusta ja muutenkin puljannut vedessä vaikka kuinka paljon, mutta tästä huolimatta koen joukkuetoveri Sofian sanoin että “vesi yrittää koko ajan aktiivisesti tappaa minut”. Olen surkea uimari. Surkea! Tiedän kyllä että jaksan uida mummorintaa pitkät tovit, mutta mieleen hiipii avovedessä ja pidemmällä matkalla aina kauhu, että mitäs jos yhtäkkiä vain ei enää jaksakaan ja vajoaa kivenä pohjaan.

Eipä sitä auttanut silti muu kuin joukkue-esittelyjen jälkeen astua lähtöviivalle. Menin heti viimeisten joukkoon, etten olisi nopeampien tukkeena. Vedestä nousin aivan häntäpäässä reilun neljänkymmenen naisen joukosta.

Normaalissa triathlonissa sitä saisi iloita, että on vain ne helpot jutut enää jäljellä, mutta TeräsSiassa joutuu vielä pahimmalle rastille aivan lopuksi. Pyöräily meni ohi hujauksessa, sen kuin poljin menemään. Selkiä alkoi tulla vastaan vaikka kuinka paljon. Juoksussa olo oli mitä mainioin, vaikka jalat vähän olivatkin puuroa. Viidentoista minuutin juoksuajalla olin koko naisten sarjan kolmanneksi nopein ja olin olutkarsinaan saapuessani kuudes.

Sitten tulikin stoppi. Iso Karhu. Kuten tänään julkaistussa Noin viikon olut -postauksessa kerroin, en osaa röyhtäistä, minkä vuoksi täysillä juominen on melkoisen haastavaa ja pullistun palloksi.

Ei siinä auttanut muuta kuin purra huulta ja käydä epämukavuutta päin. Hiljalleen olut katosi tuopista ja tölkistä, ja sain juosta maaliviivan yli. Loppuajaksi kellotin 50.09, neljä minuuttia edellisvuotta nopeammin. Kahdeksas sija naisten sarjassa tuntui oikeastaan aika hyvältä. Mitäköhän tapahtuisi jos osaisi oikeasti uida? Tai juoda kaljaa? Teriksiä podiumi täyteen!

Kuten Caroline Paul eräässä erinomaisessa TED-puheessaan sanoi, jännitys ja innostus (intimidation and exhilaration) tuntuvat kropassa usein ihan samalta, ja on opittava menemään pelkojaan päin ja niiden yli. Siltä se taas tuntui (tosin kalja taisi auttaa), kun maalialueella palloilin. Taas se tuli tehtyä, taaskaan en kuollut, en edes yhtään niin paljon kuin edellisenä vuonna.

 

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Rapuvillis & folköliä eli terkkulit Tukholmasta

Next

Sinä poljet, minä ohjaan

2 Comments

  1. “Jännitys ja innostus tuntuvat kropassa usein ihan samalta.”
    Kiitos tiedosta! Yritän valehdella tätä itselleni seuraavan reilun viikon ajan.

    • Lotta

      Se on oikein hyvä mantra, sitä yritin viime vuonna itselleni hokea Nuuksion starttiviivalla 😀

Vastaa käyttäjälle Suvi Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén