En todellakaan ole mikään reipas ulkoilmaihminen

Tuli tässä mieleen, että ei kai kukaan luule minun olevan mikään reipas ulkoilmaihminen.

En nimittäin ole. Yhtään.

Mutta sitä ei ehkä somestani huomaa, vaikka en yritä esittää että olisin A.) reipas, B.) reipas ollessani ulkona luonnossa. Olen avoimesti nysvä KAIKKIALLA!

(Tai no ehkä on kaksi-kolme asiaa, joissa en ole nysvä, mutta ne liittyvät sen verran kyseenalaisiin aihepiireihin, että jätetään tämä tähän.)

Noh, rupesin sitten pohtimaan, että kuinka paljon harmia nysvyys on minulle aiheuttanut. Tai oikeastaan muille, koska se ärsyttää ja käy hermoille ja on “väärin”.

Suomalainen (nainen) kun EI SAA olla nysvä, varsinkaan mitä luontoon tulee. Ei mielellään muutenkaan, mutta varsinkin luonnon suhteen tämä korostuu.

Puhun naisista tässä, koska se on oma kokemukseni. Ja siksi, että siihen, millainen on “oikeanlainen” suomalainen nainen liittyy ihan erilaiset vaatimukset kuin siihen, millainen on “oikeanlainen” muunmaalainen, vaikkapa ranskalainen nainen.

Tämä reippauden vaatimus koskee myös miehiä. Kenties jopa pahemmin: mietipä miten suhtaudutaan mieheen, joka juoksee kiljuen pakoon ampiaista? Tästä huolimatta, käsittelen nyt nimenomaan suomalaista naista ja sitä, kuinka suomalaisen naisen pitää pärjätä metässä saatana!!!

Jostain syystä se luonnossa pärjääminen on ihan tosi, tosi tärkeää. Jos ei pärjää, on vaikea ihminen, hienohelma, nirppanokka, prinsessa…(tsiisus mitä pahaa muka on olla hienohelma haloo!)

Minulle on erinäisissä tilanteissa valitettu esimerkiksi seuraavista:

– Hyttyset pistävät minua paljon ja saan pistoista allergisen reaktion. No huh huh, viettäisit enemmän aikaa maalla niin ei tulisi hyttysenpistoja! Ööö mitä??

– Edellisen kohdan takia en pidä hyttysistä. Ne nyt vaan kuuluu Suomen luontoon. Ei ne mitään haittaa. Ei ne KETÄÄN haittaa.

– En pidä hyönteisistä. Ei ne mitään pahaa tee. Enemmän ne sinua pelkää.

– Preferoin sisävessaa ja juoksevaa vettä. On se niin prinsessa.

– En käy puskapissalla jos ei ole pakko. Sinne vaan tien laitaan, ei ole niin vaikeaa!

– En tykkää siitä, jos en pääse päivittäin peseytymään. Mitä nyt pieni hiki haittaa!

– En uskaltanut juoda lähdevettä kun olin lapsi ja näin lähteen ensimmäistä kertaa. Tyhmä! Se on MAAILMAN PUHTAINTA!

– Pelkään korkeita paikkoja. Tule nyt jo!

– Mutainen pohja ja tumma vesi ahdistaa. Lapsena luettujen Pieni talo preerialla -kirjojen takia pelkään edelleen iilimatoja. IP-lehtien lööppien takia pelkään haukia. Realistisen maailmankuvani takia pelkään vedessä lilluvia ruumiita. Mene sinne vaan, mikä siinä vedessä muka pelottaa!

Ja niin edelleen, ja niin edelleen, ja niin edelleen…tämä on varmaan se yksittäinen asia, josta minua on elämäni aikana kritisoitu kaikkein eniten. Että en ole luonnossa tarpeeksi reipas! (Siis oikeesti mitä!)

Kyseessä on nimenomaan kritisointi silmien pyörityksineen ja tuhahteluineen, jopa juoruiluineen, ei pelkkä ikenien ulkoiluttaminen.

Ymmärtäisin negatiivisen kommentoinnin JOS valittaisin näistä asioista koko ajan muulle seurueelle tai seuralaiselleni. Mutta en valita. Jos on pakko, sanon että en tykkää tästä, tai että teen mieluummin toisin. Plus se, että kerron vaikka siitä, että tummavetiset järvet pelottavat, on minulle keskustelua – ei kitinää ja ulinaa. Varsinaisten fobioiden äärellä ollessa tietysti reagoin enemmän, mikä voi toki olla ärsyttävää, mutta mitäs läksit kikkelis kokkelis, ihmisten seurassa ollessa nyt pitää kestää sitä että he eivät aina toimi justiinsa kuten sinä.

Jostain syystä kaikki muu kuin emäntähenkinen reippaus ja kaikkeen pois tieltä risut ja männynkävyt -tyylillä suhtautuminen ei tunnu olevan suomalaiselle naiselle eikä tytölle ok. Meidän KUULUU olla reippaita ja nauttia kaikesta luonnosta kaikkinensa koko ajan, eikä itkeä mukavuuksien perään.

Kiinnostavinta minusta tässä on se, miten nämä asiat liitetään “oikeanlaiseen” naiseuteen.

Luontoa ja alkeellisia oloja vierastava nainen on huonompi kuin sellainen nainen, joka rämpii reippaasti metsikössä ja yhtä reippaasti myös pissii sinne. Naiset arvottavat toisiaan näiden asioiden kautta.

Lisäksi monille miehille ja miesten perheille tuntuu olevan tärkeää se, “pärjääkö” nainen telttailemassa tai vedettömällä mökillä. Todella usein kuulee juttuja, jossa mies tai anoppi paheksuu, kuinka joku pelkäsi hyönteisiä eikä halunnut käydä huussissa.

Yhäti muistan klassikkokysymyksen vanhasta Napakympistä: Herra X kysyi naisilta “Miten reagoit jos kynsien alle menee multaa?”

Mihin tämä oikein liittyy? Johtuuko se siitä, että Suomessa nainen on ollut ihan yhtä lailla vastaamassa perheen hengissä selviämisestä kuin mieskin, eikä puolisoksi ole kannattanut ottaa muikkelia, joka säikähtää kärpäsiä, käärmeitä tai karhuja?

Miksi sitten samanaikaisesti on oletus, että nainen EI kestäisi kynsien alle menevää multaa? Tai miksi se, että nainen EI TYKKÄÄ pissata puskaan, tekee hänestä vaikean kitisijän? Kuka siitä muka tykkää-tykkää, kysyn vaan?

Ero tulee selväksi kun miettii mitä ulkomaalaiselta naiselta odotetaan. Kukaan ei olettaisi, että vaikka sen ranskalaisen naisen tulisi reippaasti kyykistyä tienpenkalle pissalle tai olla ihan lunkisti hyttysarmeijan hyökkäyksen kohteena. Hänelle hyväksytään nämä “oikut”, ja ne pistetään ulkomaalaisuuden piikkiin. Ei suomalainen nainen olisi tuollainen hienohelma…

…paitsi me muutamat, jotka olemme.

Eikä tämä minullakaan mitään estä. Vietän aikaa vedettömällä mökillä, pissaan veneessä “vessassa” jossa ei ole ovea, konttaan ryteikössä kalliolla että pääsen sinne minne haluan, uin miltei missä tahansa.

Olen purjehtinut myrskyssä ja kiivennyt vuorille, mutta kyllä ärsyttää se oletus, että näitä asioita tehdessäni en saisi sanoa minkään olevan vaikeaa, pelottavaa tai ikävää. Sekä se, että jos joku nainen ei halua reippailla tai hengailla luonnossa, hän on vaikea ihminen ja mankuva prinsessa. Miksi ihmeessä?