Why am I like this? Tämä ajatus pyöri päässäni, kun kurvasimme viime lauantaina Meri-Teijo Bike Parkin pysäköintipaikalle. Miksi olin sortunut ryhmäpaineen alla? Mikä ihme sai minut kuvittelemaan että alamäkipyöräilyssä kisaaminen olisi hyvä idea, kun parkkipäiviä on koko elämässä vähemmän kuin käsissä sormia?
Jos ette ole seuranneet urheiluseikkailujani aiemmin, taustaksi kerrottakoon, että syntyperäinen urheilullisuuteni on postimerkkelijän luokkaa. En ole rohkea tai rämäpäinen, vaan tykkään pitää jalat napakasti maan pinnalla. Jos minua jännittää, alan täristä hervottomasti. Ja kun ostin ensimmäisen maastopyöräni reilu vuosi sitten, vannoin että en ikinä, ikinä aio ajaa alamäkeä. Tästä kaikesta huolimatta urheilen, tuppaudun varsin laajalle epämukavuusalueelleni – ja näemmä myös osallistun alamäkikisaan.
Mutta asiaan. Jossain hetkellisessä mielenhäiriössä ja kavereiden lempeän painostuksen alle murtuneena päätin ilmoittautua Gravity Cupin Meri-Teijon osakilpailun Weekend Warriors -sarjaan. Olen käynyt bike parkissa vain pari kertaa tänä vuonna, joten ajatus aikaa vastaan laskemisesta tuntui alkuun aivan älyttömältä. Kaikista epäilyistä ja peloista huolimatta päivä oli yksi kesän parhaista. Tässä muutama oppi, joista toivottavasti on hyötyä omia ensimmäisiä kisoja miettivälle ja viihdettä kokeneemmille:
Kuka alussa hosuu, se lopussa väsyy
Gravity Cupissa on omanlaisensa kisasysteemi, jossa normaaleihin alamäkikisoihin verrattuna ei ajeta aika-ajoja laisinkaan. Alkuun on aikaa tutustua ratoihin ja tehdä muutama koelasku, sitten pitää ajaa kaikki radat vähintään kahdesti ja korkeintaan kolmesti, ja kunkin radan kahden parhaan laskun aika lisätään kuskin kokonaisaikaan.
Itse kävin kaikki kolme kisarataa läpi kahdesti ennen varsinaisen kilpailun alkamista. Sain Pelkkää alamäkeä -YouTubea pitävältä Jannelta mainiot ohjeet harjoituksiin: ensin maltilla ja vaikka kävelyvauhdilla radat läpi, älä uuvuta itseäsi ennen kisaa, muista syödä ja juoda.
Hyvistä neuvoista huolimatta olin aivan död kun harjoitukset päättyivät. Osaksi syynä varmasti oli helle, joka täysissä suojavarustuksissa aiheutti varsin kiivasta hikoilua, ja jo pelkästään jännityksen vuoksi ajaminen oli jäykkää ja korkeasykkeistä. Onneksi kisabriiffin jälkeen oli vielä hetki aikaa levätä, juoda, syödä evästä ja henkisesti valmistautua itse kisalaskuihin.
Keskity rataan, älä virheisiin
Kisassa olin, hämmästyttävää kyllä, paljon rennompi kuin harjoituksissa. Osansa asiassa oli harjoituslaskuilla ja rataan tutustumisella – ja ehkä myös sillä että olin jo kerennyt kartoittaa kaikki mahdolliset tavat ja tyylit tippua hissistä. Jos ehtii harjoitusten aikana ajamaan jalkansa hapoille, saapumaan hissin ylätasanteelle ukemilla ja lyömään päänsä vessakopin seinään (olisipa ollut kypärä päässä siinä vaiheessa!), ei ole enää hirveän montaa asiaa mikä vois mennä pieleen itse kisalaskuissa.
Laskut menivät hyvinkin oman tasoni mukaisesti. Loppuaikoja analysoidessani havaitsin, että helpoin rata, jossa oli oikeastaan pelkästään mutkia, meni itseltäni suhteessa heikoiten. Parhain sijoitukseni olikin hieman yllättäen teknisimmällä radalla.
Kisaaminen oli siitä hauskaa, että se laittoi ajattelemaan omaa ajamistaan normaalia analyyttisemmin. Nyt menin tästä näin, miten voisin mennä seuraavalla kerralla?
Ajoin kakkosradan muutamaan kumpuun turhan kovalla vauhdilla, ja yllätyshypyn jälkeen seuraava mutka tuli vastaan aivan väärässä kulmassa. Vaihtoehtoina oli lyödä jarrut kokonaan pohjaan tai ajaa mutkasta suoraan pöpelikköön. Valitsin ensimmäisen vaihtoehdon, mikä tietenkin johti vauhdin totaaliseen pysähtymiseen. Ei ehkä se nopein taktiikka päästä mäki alas, mutta varmaankin nopeampi kuin kerätä itsensä pöpeliköstä!
Ajovirheen jälkeen jäin koko loppulaskuksi miettimään asiaa, vaikka olisi tietenkin pitänyt keskittyä loppurataan ja edessä oleviin haasteisiin. Oli vaikea saada itseään takaisin hetkeen, vaikka parasta olisikin analysoida virhettä vasta alhaalla ja pohtia vasta ennen seuraavaa laskua, miten virhe vältetään seuraavalla yrityksellä.
Ei ole häpeä olla hidas
Ainakaan tässä kilpailussa. Vaikka olinkin sarjani hitain*, tunsin itseni kuitenkin voittajaksi. Ainakin seisoin korkeimmalla pallilla itsensä ylittäneiden, kolmatta kertaa tänä vuonna bike parkissa olevien täti-ihmisten sarjassa! Olin mahdottoman ylpeä itsestäni, ja olen oikeastaan vieläkin.
*En mitenkään merkittävästi muita hitaampi tosin! Jos olisin laskenut jokaisen radan muutama sekunti nopeammin, olisin noussut pari sijaa. (Ja jos olisin muistanut käydä ajamassa yhden radan vielä kolmannen kerran, olisin varmaan saanut säästettyä monta sekuntia lisää. Oikeasti unohdin että yhden radan kakkoslaskulla jouduin hidastamaan edellä ajaneen kaatumisen takia, ja asia valkenivasta kotimatkalla. Jjjep. That’s me!)
Ei tarvitse osata että voi tehdä
Tämä on lopulta kisapäivän tärkein oppi. Elämme yhteiskunnassa, jossa pitäisi olla aina paras ja etevä ja enemmän. Keskinkertaisuus tai, luoja paratkoon, huonous pitäisi pitää piilossa siihen asti, kun on jotain hienoa kerrottavaa. Mutta kuinka siistiä on oikeasti mennä ja tehdä ja saada aplodit vaikka ei osaakaan!
Parasta päivässä olivat kyllä ehdottomasti muut ajajat. Meidän mimmien jengi oli koko päivän ihan älyttömän kannustava, ja muutenkin sain mainioita vinkkejä ja tsemppejä kisaajilta. Kiitos mahtavasta päivästä possujunan mimmit, muut ajokaverit ja MTB Rallyn järjestäjät!
Pääsin horisemaan sekavia myös Jannen kanavalle:
// Lisää pyöräilyä, elämää ja treeniä Instagramissa: @lottapumpui //
headerin kuva: Arto Piirainen / Getsome_media
// Postausta muokattu 24.8. Tarkennettu että kyseessä Gravity Cupin oma formaatti, ei yleinen alamäkipyöräilykisojen malli.
Vastaa