Miksi aina pitää sanoa kaikkeen kyllä?

Kirjoittaja Nuuksio Classic -maastomaratonin maalissa.

Dunning-Kruger-efekti eli ylivertaisuusvinouma on psykologinen ilmiö, jossa ihminen luulee olevansa poikkeuksellisen etevä jossakin asiassa. Mitä vähemmän ihminen aihepiiriä tuntee, sitä enemmän hän yliarvioi osaamistaan.

Jos muussa elämässä kärsin yleensä huijarisyndroomasta (kuten tässä kirjoituksessani kerroin), urheilussa olen usein suorastaan kroonisen yliluottavainen siihen, että suoritus onnistuu. Olen mennyt 60 kilometrin kirkkovenesoutuun astumatta jalallanikaan kirkkoveneeseen ennen kisaa. Osallistunut Vasaloppetiin ilman hiihto-osaamista ja kokeilematta lainasuksia kertaakaan. Lähtenyt juoksemaan tulivuoren ympäri ilman tarkkaa reittisuunnitelmaa tai karttaa. Ai että triathlonille? No mikä jottei, hyvin heikko uimataito ei ole este vaan hidaste! Enkä ole yksin. Koko Teräsmeduusat on tavallaan syntynyt sen ajatuksen ympärille, että pystymme tekemään jotain mistä meillä ei ole mitään hajua.

Miksi näin? Kyse on luottamuksesta omiin kykyihin selviytyä erilaisista haasteista, yllytyshulluudestakin sekä siitä, että ei vain ole aina aikaa paneutua kun on kaikkea muutakin. Kyseessä ei siis välttämättä ole mikään klassinen Dunning-Kruger-keissi, koska usein tiedän, että selviytymistä edesauttaisi merkittävästi jos asian osaisi, mutta en vain saa aikaiseksi joko a) kieltäytyä sillä verukkeella että olen huono b) opetella asiaa.

Yksi tämän kesän hullutuksista ja haasteista on Jukolan viesti. Olen suunnistanut viimeksi peruskoulussa, ja silloin ei kyllä käytetty kompassia. Ei kai se niin vaikeaa voi olla?

RSS
Facebook
Facebook
Instagram