Juoksin viikonloppuna pitkästä aikaa Cooperin testin. Ja siitä se ajatus sitten lähti.

Suhtautumiseni Cooperin testiin on hieman ristiriitainen, kuten varmaan meillä kaikilla. Koulussa piti juosta Cooper vähintään kerran vuodessa (ja ala-asteella meillä oli myös muutaman kerran uinti- ja luisteluversiot mutta se on toinen tarina se!). Kukaan vain ei koskaan perustellut miksi sitä tehtiin tai miten se olisi pitänyt suorittaa. Opettaja puhalsi pilliin, sitten juostiin 12 minuuttia ja kevään liikuntanumero määräytyi tuloksen perusteella.

Kun aikuisiällä sitten innostuin urheilemaan, muuttui Cooperin juokseminenkin jotenkin järkevämmäksi ja perustellummaksi. (Ei sillä että siitä jotenkin nauttisin!) Parhaimman tuloksen, 2 880 metriä, olen tähän mennessä juossut muutama vuosi sitten, kun ohjelmassa oli paljon juoksua ja muutenkin alla ehjä treenikausi.

Olemme nyt kevään mittaan järkänneet Noshtin jengillä erilaisia virtuaalisia tapahtumia, joista tuorein oli lauantain Cooperin testi. “Ehdottaja jää” -hengessä tunsin jonkinlaista moraalista velvoitetta osallistua itsekin, oma kun tämäkin tempaus oli. Minkäänlaista kunnollista suunnitelmaa minulla ei testiä varten ollut, eikä alla moneen kuukauteen lähestulkoon ollenkaan vauhtikestävyystreeniä tai keuhkojumppaa. Sen kuin lähdin laputtamaan Munkkiniemen pientä urheilukenttää ympäri tahtia, jonka koin suht järkeväksi ja toivoin että aika loppuisi pian enkä olisi liian pettynyt omaan tulokseeni.

Melkein tuli kesäfiilis radalla juostessa! Toppi saatu Björn Borgilta, lenkkarit Sauconylta ja kello Polarilta.

12 minuuttia on siitä vänkä aika, että se on samaan aikaan todella lyhyt (eli on pakko mennä kovaa jos haluaa hyvän tuloksen) ja todella pitkä (eli homma ehtii muuttua ikäväksi). Juokseminen alkoi muuttua raskaaksi jossakin kuuden minuutin kohdilla, mutta sain kiristettyä tahtia vielä hitusen muutamalle viimeiselle minuutille. Kun aika tuli täyteen, olin juossut 2 710 metriä. Testin jälkeen piti hengitellä tovi, mutta tokenin hökkäilykuntoon reilussa minuutissa, mikä kertonee että reservissä olisi ollut enemmänkin.

Voin olla tulokseen siinä mielessä tyytyväinen, että se ei jäänyt niin kamalan kauas edellisestä testituloksesta, ja tiedän että jos olisin vähän puristanut enemmän, olisin pärjännyt vielä hieman paremmin. Ikäisissäni naisissa erinomaisen raja on 2500, eli sikäli testi sujui oikein hyvin.

Lauantain jälkeen on jäänyt mielen perukoille kytemään ajatus siitä, että pitäisikö sitä yrittää rikkoa 3 000 metrin haamuraja vaikka kesän jälkeen. Uskon, että treenaamalla, taktikoimalla ja peräänantamattomuudella se voisi hyvinkin olla mahdollista. Ehkä. Hyi. Miksi olen tällainen?

Jos Cooperin testin juokseminen ja siihen treenaaminen kiinnostaa, kannattaa tsekata Noshtin blogista Kaisa Salin vinkit ja neljän viikon harjoitusohjelma Cooperin testiin!


// Hikoilua ja kaikenlaista hapatusta Instagramissa: @lottapumpui //

RSS
Facebook
Facebook
Instagram