Burnaripäiväkirjat: viisi vuotta myöhemmin

Tätä on toivottu jo vuosikausia ja vuosikausia olen tätä lupaillutkin, mutta nyt aika tuntuu oikealta. Tehdään siis pieni paluu omaan uupumukseeni ja sen jälkimaininkeihin.


Mikä homma?

Aloitetaan pienellä summauksella. Oma uupumukseni noudattaa jokseenkin tyypillistä uusmediatyöläisen tarinaa: tein liikaa töitä kuormittavassa työssä ja työyhteisössä, en pystynyt enää nukkumaan, tuli paniikkihäiriöt ja masennus- ja ahdistuneisuushäiriödiagnoosit, jäin sairauslomalle, palasin töihin ja lopulta aloin järjestellä elämää uusiksi.

Sairauslomalle jäämisestä on nyt viitisen vuotta aikaa. Merkkipäivän lähestyessä on varmaan hyvä hetki tarkastella palautumista ja tästä kaikesta saatuja oppeja. Olen saanut vuosien varrella valtavasti viestejä ja kysymyksiä etenkin Instagramin puolella, toivottavasti alla olevat pohdinnat vastaavat edes joihinkin niistä jokseensa tyydyttävästi!


Millaista burnoutista palautuminen on ollut?

Minulle avainsana on juurikin uupumuksesta palautuminen. Burnout on kehon ja mielen vakava ylikuormitustila, josta pitää palautua samalla tavalla kuin muustakin kuormituksesta. Ja mitä pahemmin ehti piiputtaa, sitä pidempään palautuminen kestää. Monesti puhutaan parantumisesta, mutta minulle siinä on liian lääketieteellinen ja ohimenevä klangi: “sairaus” on paikallistettu ja lääkitty, ei kun elämässä eteenpäin terveenä ja entistä tehokkaampana yhteiskunnan jäsenenä.

Otetaan ensin hyvät uutiset: akuutista kuormituksesta alkaa palautua yllättävänkin nopeasti. Itselleni isoin loikka tapahtui ensimmäisellä saikkuviikolla, kun pääsin pois töistä ja sain nukuttua kunnolla. Akuutin univajeen ja ahdistuskierteen helpottaminen tuntuu luonnollisesti aivan huikealta, mutta vaarana on, että tunnollisena ihmisenä kokee homman olevan jo taputeltu, kun yhtäkkiä taas pystyykin nukkumaan eikä ajatus sähköpostien lukemisesta laukaise joka kerta paniikkikohtausta.

Ja sitten ne huonot: palautuminen kestää paljon kauemmin kuin osaisi kuvitella. Raskas ja pitkällinen työ alkaa vasta, kun akuutein väsymys ja kuorma on saatu pois. Hankalimpia paikkoja ovat olleet itselleni töihin palaaminen ja työelämään väistämättömästi kuuluvien härdellijaksojen aikana kasassa pysyminen.

Tavallaan en koe vieläkään, viisi vuotta myöhemmin, että olisin täysin palautunut. Voi olla, että en koskaan tulekaan palautumaan, jos sillä tarkoitetaan kykyä sietää samanlaista henkistä ja fyysistä kuormitusta kuin ennen totaalistoppia. Huomaan edelleen, että kroppa on herkillä ja reagoi rajusti jo paljon entistä pienempään kuormitukseen.


Mitä tekisin toisin oman palautumiseni suhteen?

Jälkiviisastelu on sinänsä turhaa, mutta tekisin aika montakin asiaa nyt toisin.

Etenkin olisin jäänyt sairauslomalle kuutta viikkoa pidemmäksi ajaksi. Puolitoista kuukautta riitti akuuteimpien kierrosten laskemiseen mutta ei sen pidemmälle. Muutama viikko tai kuukausi lisää ei olisi ollut huonoksi pidempikestoista jaksamista ajatellen. (Se olisi toki ollut taloudellinen katastrofi, sillä silloinen työnantajani maksoi vain 2 viikon sairausloman palkan ja Kela katsoi minun olevan täysin työkykyinen psykiatrin ja lääkärin lausuntojen vastaisesti, eli maksoin valtaosan saikusta omasta pussistani.)

Toinen asia, jonka olisin halunnut tehdä toisin, on töihin palaaminen. Olen vasta myöhemmin tajunnut, että silloisessa työpaikassani ei oikein osattu hanskata tällaisia tilanteita (en ollut ainut uupunut), enkä jostain syystä osannut vaatia parempia keskusteluja ja konkreettisia toimia oman jaksamisen tueksi. Tarkoituksena oli, että alan nollata vuosien varrella kertyneitä satoja saldotunteja ja pitämättömiä lomia tekemällä nelipäiväistä viikkoa, mutta lähes joka viikko minulle sovittiin kuitenkin palavereja vapaapäiville, enkä tunnollisena kehdannut niitä vaatia siirtämäänkään. Yrityksen toimintatapojen lisäksi pitää toki syyttää myös itseäni: olisi pitänyt osata sanoa ei, vaatia muutoksia työkuormaan eikä ainakaan ottaa vielä uusia asiakkuuksia entisten päälle kun niitä pöydälle tuotiin.

Yksi asia, jonka suhteen en ole varma, on samaan työpaikkaan palaaminen ja elämän muuttaminen omaa jaksamista paremmin vastaavaksi vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Yhtäältä luulen, että oma palautuminen olisi saattanut nopeutua, jos olisin tehnyt muutoksia nopeammin. Toisaalta taas oli hyvä mennä takaisin normaaliin myllyyn ja todeta sitten vähän tuoreemmilla aivoilla, että elämää voi elää muullakin tavalla.


Mikä on muuttunut oman burnarini jälkeen?

Aika moni asia. Isoimman mylläyksen on kokenut oma työelämä.

Kun jäin saikulle, olin asiakkuusvastaavana markkinointitoimistossa, ja jatkoin roolissa vielä vuoden verran burnarin jälkeen. Sitten totesin, että on aika kokeilla jotain ihan muuta. Siirryin erääseen valtakunnalliseen urheilun kattojärjestöön viestijäksi, mikä oli hervoton kulttuurishokki kiivastempoisen markkinointimaailman jälkeen. En nopeana toiminnan ihmisenä viihtynyt hitaassa ja julkisrahoitteisessa organisaatiossa, eikä siellä oikein osattu hanskata ihmistä joka haluaa tehdä asiat parhaaksi katsomallaan tavalla eikä vuosikymmenten perinteitä tai organisaatiokaavioita seuraten. Lopulta sain potkut koeajan viimeisenä päivänä, mikä oli varmasti paras ratkaisu kaikille osapuolille.

Voisi kuvitella, että potkujen saaminen kaiken tämän jälkeen olisi ollut stressaavaa, mutta se oli parasta mitä minulle on viime vuosien aikana tapahtunut. Potkut saivat aikaan ketjureaktion, jonka myötä olen nykyään tyytyväinen ja jollain mittapuulla varmaan ihan hyvin pärjääväkin yksinyrittäjä.

Joku voisi ajatella, että yrittäjyys on huonointa, mitä burnoutista toipuva ihminen voi keksiä, mutta itselleni kokemus on ollut täysin päinvastainen: olen tehnyt vähemmän töitä kuin ennen, tehnyt töitä omaan jaksamiseeni sopivalla tavalla ja välttänyt tietoisesti kuormittavia asioita. Kaikki tämä on parantanut elämänlaatuani huomattavasti. Samalla olen päässyt käyttämään koko osaamistani laajemmin ja vielä tiennanutkin paremmin kuin mainostoimistoaikoina, joten koen voittaneeni oikeastaan joka rintamalla.

Toinen tässä mylläkässä muuttunut asia on suhtautuminen itseeni: otan omat tarpeeni vihdoinkin vakavasti. Sanon ei asioille, vaalin omaa hyvinvointiani ja priorisoin hyvinvoinnin (nukkuminen, järjissään pysyminen) kaiken muun ylitse. Se toki tarkoittaa myös sitä, että teen vähemmän asioita, treenaan huomattavasti maltillisemmin kuin ennen, enkä muutenkaan sosialiseeraa, touhota tai saa aikaan yhtä lailla kuin ennen. Mutta jos se (ja sinnikkäästi kummitteleva riittämättömyyden tunne) on hinta siitä, että ei tee koko ajan mieli heittäytyä bussin alle, olen sen valmis maksamaan.

Myös suhtautumiseni maailmaan on jollain tavalla muuttunut. Olen muuttunut kyynisemmäksi siinä mielessä, että maailma tai organisaatiot eivät oikeasti paljoa yksittäisistä ihmisistä ja heidän ahdistuksistaan välitä. Toisaalta taas olen tullut huomattavasti ymmärtäväisemmäksi muiden hyvinvointia kohtaan. Jos ennen minua vähän ärsytti ihminen, joka lähti ajoissa töistä pois tai priorisoi muuta elämää duunin sijaan, nyt ihailen ihmisiä jotka pystyvät vetämään selkeitä rajoja ja sanomaan ei.

Ei kannata kuitenkaan ajatella, että olisin jotenkin täydellisen hyvin elämäni ohjaksissa. Teen edelleen välillä paljon töitä, otan kontolleni asioita jotka eivät minun vastuulleni oikeasti kuuluisi ja stressaan hervottomasti erilaisista asioista. Mutta sen sijaan, että överistressaaminen, ahdistuheräilyt tai paniikkikohtaukset olisivat jokapäiväinen juttu, ne vierailevat enää suhteellisen harvoin.


Entä treenaaminen burnoutin jälkeen?

Tätä kysytään minulta todella paljon. Kirjoittelin ajatuksiani treenaamisesta burnoutin jälkeen tässä postauksessa, ja allekirjoitan monet ajatuksista edelleen.

Treenaamisella voi olla burnoutista palautumiseen hyvä tai huono vaikutus. Toisaalta kevyt liikunta ja kivojen asioiden tekeminen heti akuutin vaiheen helpotettua auttaa kohentamaan mielialaa älyttömästi, mutta toisaalta taas on varottava, ettei treeni lisää kuormitusta.

Itselläni meni muutama vuosi, että pystyin taas treenaaman tehoilla. Kropassa tuntui olevan päällä jokin rajoitin, joka esti tekemästä asioita täysillä. En tiedä oliko rajoitin enemmän fyysistä vai psyykkistä laatua, mutta uskon että se suojeli minua liialta kuormitukselta.

Edelleenkin tuntuu, että keho ei pysty käsittelemään kovia treenikuormia jatkuvalla syötöllä. Oikeasti kovatehoisen treenin jälkeen on usein pakko pitää yksi tai vaikka useampi lepopäivä. Joskus erityisen kovatehoisen jumpan aikana meinaa iskeä outo paniikki, en tiedä mistä se johtuu, mutta keittiöpsykologina olettaisin sen olevan jonkinlainen traumaperäinen reaktio siihen, kuinka hirveältä kropassa tuntui uupumuksen ollessa pahimmillaan, kun tein liikaa töitä ja vielä treenasinkin siihen päälle.

Työn lisäksi olen muuttanut suhtautumista myös treenaamiseen. Välillä harmittaa, kun kehittyminen tai kunto ei ole välttämättä niin hyvä kuin joskus aikoinaan, mutta toisaalta olen yrittänyt oppia nauttimaan siitä, että teen tosi paljon kaikenlaista ilman sen suurempia tavoitteita minkään tietyn lajin suhteen.


Seurasiko uupumuksesta jotain hyvää?

Paljonkin! Vaikka tuntuukin että elämästä meni muutama vuosi ihan ohitse, oli se ainakin kasvattava kokemus jos ei mitään muuta. Uskon, että ilman uupumusta en välttämättä olisi tehnyt kaikkia ratkaisuja elämässäni joita olen tehnyt. Tai ainakaan en priorisoisi omaa jaksamistani kaiken muun edelle.

En kuitenkaan suosittele kenellekään vetämään itseään aivan noin tilttiin, vaikka siitä tärkeitä eväitä elämään lopulta saikin. Siksi yritänkin näistä asioista mahdollisimman avoimesti kertoa. Jos joku tajuaa horinoideni ansiosta vetää jarrusta jo ennen kuin on vähällä heittää itsensä bussin alle, on se itsensä alttiiksi laittamisen arvoista.


Koko Burnaripäiväkirjat-postaussarja:
Alku
Kohti loppuunpalamista
Peli poikki
Valtakunnan virallinen uupuja tässä terve
Kuinkas sitten kävikään?
Treenaaminen burnoutin jälkeen

Treenejä, töitä ja touhottamista Instagramissa: @lottapumpui

Previous

Tour du Mont Blanc – juoksuvaellus Alpeilla

3 Comments

  1. Hanna

    ”Voi olla, että en koskaan tulekaan palautumaan, jos sillä tarkoitetaan kykyä sietää samanlaista henkistä ja fyysistä kuormitusta kuin ennen totaalistoppia. ”

    Haluan tähän vain tarkentaa – koska yllä olevan kaltaisia ajatuksia näkee jatkuvasti burniksen jälkeisissä tarinoissa – että et sä kestänyt sitä kuormitusta silloin ennen burnistakaan, siksi se burnis tuli.

    Tän tajuaminen olis musta tärkeää ennen kaikkea siksi, että näillä puheilla muokataan ihmisten ajatusta siitä, mitä ihmiseltä ylipäätään voi odottaa. Yhteiskunnan rima on riittävän korkealla jo muutenkin, pre-burnis-kisatikin glorifiointi ei tee meistä kenellekään hyvää.

    • Lotta

      Erinomainen pointti, ja se on tosi hyvä muistaa jos vertailee omaa jaksamista siihen mitä “jaksoi” ennen! En mitenkään haikaile siihen “jaksamiseen”, mutta pidän sitä jonkinlaisena mittatikkuna, että saan jotain mittakaavaa omaan elämään. En halua enää tehdä 10-tuntisia päiviä saatika treenata kovaa siihen päälle, mutta haluan muistaa että pärjään vähemmälläkin, ja siihen tarvitsen mennyttä mittakaavaksi.

      Mutta haluaisin kuitenkin muistuttaa että tuon siteeraamasi lauseen tai tämän kirjoituksen ylipäätään ei millään tasolla ole tarkoitus glorifioida pre-saikku-suorittamistasoa, jos siitä sellaisen kuvan saa, niin se on vain mun laiskan kirjoittamisen syytä 🙂

      • Lotta

        Ja siksi muuten käytän myös juurikin palautuminen-sanaa enkä parantumista. Parantumisessa on musta sisäänrakennettuna oletus että ihminen palaa siihen normaalitilaansa tiettyjen toimenpiteiden jälkeen. Palautuminen taas on musta se varsinainen prosessi, jonka lopputulemana ihminen on erilainen kuin ennen, kehollisesti tai tässä tapauksessa henkisesti.

        (Toisaalta välttelisin vetämästä liikaa analogiaa treeneistä palautumiseen, koska siinä tavoite on usein palautumisella päästä tilaan jossa keho kestää aiempaa kovempaa kuormitusta, mikä ei toivottavasti ole burniksessa kenenkään tavoite! 😀 )

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén