Burnaripäiväkirjat: Peli poikki

Tässä osassa palataan reilun vuoden takaisiin tunnelmiin, kun lopulta ymmärsin etteivät unettomuus, pakokauhu ja toivottomuus olleetkaan vain merkkejä minun huonoudestani.

Burnaripäiväkirjojen aikaisemmat osat:
Alku
Kohti loppuunpalamista

Kuten edellisessä osassa kerroin, tuli väsymyksestä normaalitila, joka asteittain paheni kunnes en enää jaksanut. Monissa burnout-tarinoissa kerrotaan siitä viimeisestä niitistä, viimeisestä hirveästä duunirupeamasta, joka katkaisi kamelin selän. Itselleni lopullinen havahtuminen ei tullut minkään dramaattisen tapahtuman kautta. Itse asiassa viimeiset viikot ennen sairauslomaa olivat normaaleja, hektisiä mutta eivät mitenkään poikkeuksellisen raskaita. Keho ja mieli olivat kuitenkin niin lopussa, että stoppi tuli yhtä kaikki.

Viimeisten viikkojen yksityiskohdat ovat hieman usvan peitossa. Väsymys oli jo niin kaikenkattavaa, että kognitiiviset taidot alkoivat kärsiä ja mieliala oli aivan pohjamudissa. Nukahdin iltaisin sekunneissa, mutta yhtä nopeasti myös heräsin sydän pamppaillen ja läpeensä hikisenä, minkä jälkeen yleensä valvoin loppuyön. Öisin ajatukset kiertävät kehää, jonka jokaisella kierroksella iloisistakin asioista alkaa tulla negatiivisia ja vääristyneitä. Lopulta jo pelkäsin nukkumaanmenoa, sillä tiesin joutuvani viettämään jälleen yhden yön omien ajatusteni kanssa.

Aloin tehdä töissä virheitä, jollaisia en olisi normaalitilassa ikinä tehnyt. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida, kun unohdin mennä palaveriin vaikka se oli merkattu kalenteriin tai kun missasin deadlinen, koska en vain ymmärtänyt lukemaani päivämäärää, vaikka kuinka yritin. En kuitenkaan edelleenkään osannut ajatella että olisin uupunut, vaan pistin kaiken tyhmyyteni ja osaamattomuuteni piikkiin. Ajattelin, että ehkä minä vain olen yhtäkkiä muuttunut surkeaksi työssäni ja tyhmentynyt niin, että asiat jotka normaalisti tein tunnissa veivätkin kokonaisen päivän.

Unettomuus teki olotilasta hieman epätodellisen. Kävin töissä ja suoritin elämää, mutta en oikein ollut hommassa itse mukana. Keho oli jatkuvassa hälytystilassa ja reagoi äärimmäisen herkästi jokaiseen pieneenkin stressoriin. Kroppa tulkitsi oloni niin, että olen jatkuvassa kuolemanvaarassa. Jokainen sähköposti, puhelinsoitto ja palaverikutsu sai aikaan fyysisen hätätilan, jollainen pitäisi kenties tulla silloin jos savannilla joka puskassa lymyilee nälkäinen leijona, mutta joka nykyajassa tekee elämästä vain tolkuttoman tukalan.

Mikä sitten sai minut lopulta tajuamaan, että asialle pitäisi tehdä jotakin? En oikein tiedä. Kävin kyseisenä aamuna ennen töihin menemistä yhdessä blogitapahtumassa, ja tajusin että olen jossain ihan toisessa todellisuudessa kuin tässä ja nyt. Juttelin ihmisten kanssa, nauroin ja vitsailin, mutta en ollut oikeasti paikalla. Matkalla töihin metrossa päätin varata työterveydestä ajan, se kun onnistui mobiilissa helposti ja ilman kenellekään puhumista.

Seuraavana aamuna istuin lääkärin vastaanotolla. Nolostellen kerroin, että olen nukkunut vähän huonosti mikä tekee olosta vähän ikävän, ja että jos jotain nukkumista helpottavaa lääkettä saisin, se olisi aika kiva. Mutta että ei tässä mitään ihmeellistä, kunhan saisi vähän pidemmät yöunet niin kaikki olisi kyllä hyvin.

Lääkäri sivuutti unettomuuden koska tiesi heti, että unettomuus ei ollut varsinainen syy vaan seuraus. Sain eteeni masennus- ja ahdistuneisuustestilomakkeet. Mietin niitä täyttäessäni, että miten niihin vastaisin. Että jos vastaan oloani vastaavalla tavalla, onko se oikeastaan totuus? Eihän minulla oikeasti ollut niin paha olla, se oli vain se stressi ja univaje jotka oloa pahensivat, että pitäisikö minun olla kunnollinen ja ahkera yhteiskunnan jäsen ja vähän kaunistella tilannetta ettei tästä tulisi mikään iso numero? Lääkäri taisi arvata aprikointini, sillä kehotti vastaamaan juuri niin kuin sillä hetkellä tuntuu.  Ahdistuneisuus oli tapissaan, masennustestin pisteet indikoivat keskivaikeaa masennusta.

Tuntia myöhemmin poistuin lääkärin vastaanotolta kahden viikon sairauslomapaperit kädessä. Lääkäri käski minun lähteä saman tien kotiin lepäämään. Oli perjantai, aurinkoinen talvipäivä. Oloni oli eriskummallinen. Olin aivan helvetin väsynyt, mutta myös oudon helpottunut. Tuntui että juna oli nyt liikkeellä, ja että minun ei tarvitsisi tehdä nyt muuta kuin mennä sen mukana mihin se ikinä sitten veisikään.

Palasin konttorille. Annoin paperit pomolle, ilmoitin tiimille että olen pari viikkoa poissa. Koska en halunnut jättää ketään pulaan, jäin vielä töihin ja tein parin tunnin ajan handovereita kaikille projekteille. Hommien siirtäminen muille tuntui oudon ongelmattomalta, ja luulen että olin jossain mieleni perukoilla jo valmistautunut jäämään vähäksi aikaa pois ja jo alitajuisesti miettinyt mitä juttuja pitäisi päivittää ja kenelle.

Iltapäivällä sanoin työkavereille heipat ja ajoin bussilla kotiin. Seisoin kotona eteisessä ihmettelemässä olotilaani. Tavalaan halusin itkeä, tavallaan taas tunsin oloni hyväksi. Keitin kahvit ja kävin sohvalle istumaan, ihmettelin että tältäkö tuntuu olla kotona keskellä päivää. Että tältäkö se tuntuu, kun myöntää että ei olekaan ihan niin vahva kuin mitä luuli ja toivoi. Paremmalta kuin kuvittelin.

 

Ps. Kiitos aivan valtavasti kaikille siitä älyttömän positiivisesta ja kannustavasta palautteesta, jota olen saanut näiden kirjoitusten jälkeen. Erityisesti ajattelen lämmöllä kaikkia teitä, jotka ovat mailitse, instragramissa ja myös kasvokkain tulleet kiittämään ja sanomaan että tunnistavat itsensä teksteistä ja kärsivänsä samanlaisista olotiloista juuri nyt. Jos yksikin teistä saa edes hitusen inspiraatiota pistää pelin poikki aikaisemmin kuin minä, tämä on ollut kaiken sen avautumisen arvoista.

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Mutta mitä tapahtui legginseille?!

Next

3 +1 syytä miksi työmatkapyöräily kannattaa talvellakin

2 Comments

  1. Mulla oli jotenkin samanlainen kokemus silloin kun jouduin itse masennuksen vuoksi parin viikon saikulle. (Viikon! Tilanne oli kohtalaisen hyvä, ja hyvä niin.) Istuin sohvalla ja keitin kahvit, ja sitten nousi ahdistus. Oli jotenkin helpottavaa ajatella, että kuule Liina, ei ole mitään hätää, sun aivot nyt vaan temppuilee.

    Kahvia ja helpottunut olo. Joskus on niin hyvä, kun osaa päästää irti siitä, että enhän mä.

  2. Katariina

    Kiitos että jaat Lotta. Olen ollut monta kertaa niin lähellä näissä fiiliksissä, antanut tilanteen mennä ihan liian pitkälle ja vieläkin jollain tasolla pyristelen irti aiemmasta loppuun palamisesta. Se ottaa aikansa ja toivon että olisin ollut aikanani asemassa että olisin voinut myös kävellä työterveyteen ja viheltää pelin kunnolla poikki, se olisi ollut oikea ratkaisu mutta olin tuolloin työpaikassa jossa työterveyttä ei meille paikalta palkatuille henkilöille ollut olemassa.

    Onneksi uusissa kuvioissa nyt joissa myös jollain tasolla mahdollista pitää itsestään huolta (esim. tänään olen kotona vetämässä henkeä pitkän matkustamisen jälkeen), vaikka näistäkin tulee silti turhaa podettua huonoa omaa tuntoa, vaikka kroppa selkeästi vaatii lepoa ja mielikin sen ymmärtää mutta on tämä “luterilainen työmoraali” jotenkin niin sitkeästi selkärangassa.

Vastaa

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén