Burnaripäiväkirjat: Kohti loppuunpalamista

Kaikkeen tottuu, myös siihen että ei meinaa enää jaksaa. Burnaripäiväkirjojen toisessa osassa kartoitetaan matkaa kohti uupumusta.

Burnaripäiväkirjojen ensimmäinen osa tämän linkin takana.

Työuupumus ei iske kertarysäyksellä, vaan väsymys kumuloituu viikkojen, kuukausien tai jopa vuosien aikana, kunnes kroppa ja pää lopulta piiputtavat. Näin jälkikäteen on helppo todeta, että olivathan merkit ilmassa jo pitkään ja peli olisi pitänyt pistää poikki paljon aikaisemmin. Mutta kun käy koko ajan hirvittävillä ylikierroksilla, ymmärrys siitä mikä on normaalia vääristyy pahenevan väsymyksen myötä.

***

Olen luontaisesti hieman ylivirittynyt, enkä rentoudu helposti. Yksi vaikeimmista asioista jonka tiedän on vain oleskella ja olla tekemättä mitään. Voisi varmaankin sanoa, että olen sekä luonteenlaadultani että kropaltani altis uupumukselle.  Pohjaväsymystä burnoutille olin kerännyt tavallaan jo vuosia tekemällä montaa duunia päällekkäin, harrastamalla, olemalla erilaisissa luottamustehtävissä ja muutenkin touhottamalla koko ajan joka paikassa.

Tärkein syy uupumiselleni on yksiselitteisesti se, että tein liikaa töitä. Kokemukseni mukaan burnout syntyy usein kahden asian yhdistelmästä: työstä, joka kuormittaa liikaa, ja työntekijästä, joka ei osaa olla tekemättä töitä.

Tein pitkiä päiviä, kun projektit eivät olisi muuten tulleet valmiiksi aikataulussa ja koska halusin päästä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Skippasin lomat, kun koskaan ei oikein tullut hyvää rakoa pitää lomia eikä kukaan töissä lomien pitämiseen kannustanutkaan. Tunnollisena ja kunnianhimoisena työntekijänä jätin myös lomia kesken, kun oli jälleen yksi kiireinen homma joka piti hoitaa. Muistan kuinka toissakesänä puhelimessa sanoin että “totta kai onnistuu, ei tässä mitään ihmeellistä lomasuunnitelmaa ole” samalla kun olimme juuri lähdössä siskontytön kanssa huvipuistoon viettämään molempien pitkään odottamaa päivää. Varmasti sai lapsi hyvää mallia aikuiselämästä, kun laitteissa renkkaamisen sijaan maanisena naputtelin sähköposteja koko päivän.

Työ alkoi mennä hiljalleen kaiken muun edelle. En oikein ehtinyt enää treenata kunnolla, ja vapaa-ajalla työhommat pyörivät päässä vuorokauden ympäri. Uupumuksesta alkoi tulla kierre. Mitä kiireisempi ja stressaantuneempi olin, sitä huonommin nukuin. Mitä huonommin nukuin, sitä vähemmän liikuin. Ja mitä vähemmän liikuin, sitä enemmän tein töitä, koska ei enää ollut säännöllisiä treenejä pakottamassa pois toimistolta ihmisten aikoihin. Ja mitä enemmän tein töitä, sitä surkeammin taas nukuin.

***

Nukkumisesta tuli minulle peikko. Olen aina reagoinut stressiin melko herkästi fyysisesti, mutta viime syksystä lähtien lopulta heräsin lähes joka yö hieman nukahtamisen jälkeen läpimärkänä hiestä ja sydän pamppaillen, minkä jälkeen valvoin tuntikausia, kun en pystynyt enää virittyneisyydeltäni nukkumaan.

Ja mitä vähemmän nukuin, sitä pahemmilla ylikierroksilla kävin. Lääkitsin pohjatonta väsymystä kofeiinilla, minkä suosiollisella myötävaikutuksella aloin saada paniikkikohtauksia, ensin harvakseltaan ja lopulta useamman kerran viikossa. Kummallista kyllä, niihinkin tottui ja opin piilottamaan ne melko hyvin. Muutaman kerran sain paniikkikohtauksen kesken palaverin ja jouduin vain hengittelemään ja odottamaan että paniikki menee ohi.

Tämä kaikki tuntui viime syksyn ja alkuvuoden väsymyshuurussa aivan normaalilta. Jos jossain oli mielestäni vikaa niin minun stressinsietokyvyssäni, kun en tällaistakaan vähää jaksanut. Kokemus normaalitilasta oli päässyt pahasti vääristymään, enkä edes kuvitellut että mikään tästä olisi syy mennä käymään lääkärissä.

***

Nyt kun kirjoitan uupumistani auki ja sanoiksi, on päivänselvää kuinka helvetin huonossa jamassa olin. En vain osannut sanoa kenellekään tarpeeksi painokkaasti että nyt olisi syytä painaa vähän jarrua. Eikä kukaan sitä hirveästi osannut vaatiakaan. Mies ja kaverit toki esittivät huolensa, mutta minä esitin vahvaa. Töissä pari kertaa varovasti otin asian esille, mutta en koskaan kehdannut sanoa kuinka paskalta minusta tuntui, eikä kukaan sitä oikein tuntunut ottavan vakavastikaan. Otin vain lisää projekteja kun niitä tarjottiin, vaikka alkuperäinen ajatus oli pyytää kolminumeroiseksi kertyneitä saldotunteja pois.

Ihmiskeho on siitä erikoinen värkki, että se tottuu jos jonkinlaisiin tiloihin – aina tiettyyn pisteeseen asti. Seuraavassa osassa päästään viikkoon, jolloin kroppa lopulta ilmoitti, että nyt riittää.

 

//Edit: ylityötunnit vaihdettu saldotunneiksi.

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Joulukalenteri 7. luukku: Noin viikon jouluolut

Next

Joulukalenteri 8. luukku: pehmeät lahjavinkit

2 Comments

  1. Karkki

    Kannattaa myös muistaa, että uupumus on työsuojeluasia. Lisäksi AVI:a alkaa jossain vaiheessa kiinnostamaan pitämättömät ja katkaistut vuosilomat ja liian suuret, jatkuvat ylityötuntimäärät, jotka viestivät säännöllisestä työaikalain rikkomisesta. Laki on puolellamme ja nämä asiat kuuluvat esimiehen perusosaamiseen. Ja ovat myös sanktioitavia asioita. Pitäkää puolenne!

    • Lotta

      Jep, onneksi mun sairausloman jälkeen asioihin on alettu puuttua ja porukkaa tullut lisää että ehditään lomailla ja tehdä pääosin normituntien sisällä hommat pois.

      Korjasin muuten postaukseen että kyse oli saldotunneista, ei ylityötunneista. Pakkohan ei olisi ollut aina pitkää päivää tehdä, mutta tunnollisena sitä tekee..

Vastaa

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén