Asioita jotka pitävät minut järjissäni

Tänään 10.10. vietetään maailman mielenterveyspäivää. Sen kunniaksi halusin jakaa muutaman asian, jotka pitävät minut järjissäni.

Olen taas viime aikoina käynyt paljon tosi hyviä keskusteluja eritoten Instagramissa ihmisten kanssa uupumisesta ja mielenterveydestä. Tuntuu, että nyt syksyn tullen monella paineet ovat kasvaneet valtavasti, ja olen saanut monia viestejä ihmisiltä, jotka painiskelevat samojen asioiden – työuupumuksen, masennuksen ja ahdistuksen – kanssa kuin itsekin olen (ja joiden kanssa kamppailen toki edelleen).

Ennen kuin aloitan, muistutan että nämä eivät luonnollisestikaan ole mitään oikeita neuvoja minkään asian parantamiseen. Jos masentaa tai ahdistaa tai millään muulla tavalla tuntuu että mielenterveys voisi olla paremmalla tolalla, kannattaa ihan ensimmäiseksi kääntyä ammattilaisen puoleen. Vinkkikokoelmien, vertaisneuvojen ja käärmeöljyjen aika on sitten vasta myöhemmin.

Liikkuminen. Yksi tärkeimmistä oman mielenterveyteni ylläpitäjistä on liikkuminen. Ei ole oikeastaan väliä millaista liikkumista se on, kunhan liikun ja hengitän. Tasapainottelua se toki vaatii, on tiedettävä milloin pitää himmata ja osattava arvioida kestäisikö kroppa jo vähän kovempaa menoa.

Erityisen hyvältä tuntuu ulkona ja luonnossa oleminen, varmaankin siksi että se on selkeä kontrasti arjelle, joka kuluu pääosin neljän seinän sisällä tietokoneen näppäimistöä hakaten.

Nukkuminen. Toinen tärkeä tekijä omassa jaksamisessani on nukkuminen. Yritän varjella unta mahdollisimman paljon ja olen myös usein skipannut menoja koska en halua karsia laadukkaista yöunista (uupumuksen jälkeen pienetkin menot saattavat uuvuttaa niin että yöunet menevät).

En tosin aio antaa teille yhtäkään nukkumisvinkkejä, koska uniongelmaisena tiedän, että siinä eivät pimeä huone, tuuletus, kiitollisuuspäiväkirjat ja sipulimaidot auta – tai jumalauta se että “nukkuisit vain”- kun herää monta kertaa yössä hikisenä ja paniikissa. Mutta kun elämä alkaa olla raiteillaan sen verran että uni taas maittaa, siitä pitää ottaa kaikki irti ja järjestää elämää niin, että unelle oikeasti riittää aikaa.

Oman navan ulkopuolelle tähyily. Huomaan itse synkkyydestä nousemisen ensimmäisenä siitä, että maailma ympärillä alkaa taas kiinnostaa. Siksi yritänkin olla menemättä liikaa oman pääni sisälle ja muistaa, että oman akuutin olemisen ulkopuolella on aina paljon kaikenlaista kiinnostavaa, oli kyse sitten ihmisten kanssa keskustelemisesta, kirjojen lukemisesta tai vaikka lähimetsään menemisestä.

Elämään keskittyminen. Yritän elää, en tehdä ja suorittaa. Se ei aina ole niin helppoa kuin luulisi. Niinä kausina kun mielenterveys ei ole ollut hyvissä kantimissa, olen joko unohtanut elämisen kokonaan tekemisen kustannuksella tai suhtautunut elämiseen jos en vähättelevästi niin ainakin välinpitämättömästi. (Mitä olen ihmisten kanssa keskustellut, tämä on todella yleinen tunne uupuneilla: väsyttää ja ahdistaa niin että ei oikeastaan ihan hirveästi lopulta maindaisi jos vaikka jäisi rekan alle, ainakin pääsisi vähäksi aikaa lepäämään). Nykyään heti kun bongaan itsestäni hitustakaan ambivalenssia elämistä kohtaan, tiedän että on pakko tehdä jotakin.

Jakaminen. Tämän vuoden mielenterveyspäivän teema on kuunteleminen. Jokaisella pitäisi olla joku jolle voisi kertoa mitä oikeasti kuuluu. Omalle toipumiselleni on tehnyt tosi hyvää käsitellä aihetta kirjoittamalla. Ja erityisen hyvältä on tuntunut se, kuinka paljon ymmärrystä, kiitosta ja viestejä olen saanut kirjoitusten jälkeen. Jos jakamalla omia kokemuksiani joku toinen on saanut uusia ajatuksia tai edes kuulla että joku muu painii samojen juttujen kanssa, se on todellakin ollut sen arvoista.

Lue myös:
Burnaripäiväkirjat
Voiko uupumuksesta toipua?

// Töitä ja treeniä ja elämää Instagramissa: @lottapumpui //