Asioita joita sinulle ei kerrota uimisesta

“Mikä fiilis! Aamukuudelta altaaseen ja täynnä energiaa uuteen päivään! 🤩”

“2 000 metriä kaakeleiden tuijottamista ja mielenrauhaa. 🧘”

Jos on sosiaalista mediaa uskominen, uiminen on ihanaa, helppoa ja rentouttavaa. Paskan marjat, sanon minä.

Aloitin uimisen jälleen tällä viikolla. Paino sanoilla aloitin ja jälleen, sillä tuntui kuin olisin ollut taas ensimmäistä kertaa altaassa.

Viime syksyn Arenan ja Hanna-Maria Seppälän uimakouluprojekti (josta voit lukea esim. tässä postauksessa) antoi hyvät eväät vesipelon selättämiseen ja vapaauinnin tekniikan perusteisiin, mutta koronatauon ja pienen henkisen, hengittämiseen liittyvän takapakin jälkeen tuntui että aloitin jälleen nollasta. (Mikä sinänsä oli toki ihan ok, sillä kyse oli alkeiskurssista valtaosalle uuden kurssin osallistujista.)

Oma kokemukseni uimisesta on radikaalisti erilainen kuin somen uintihehkuttajilla. Vai oletteko koskaan kuulleet heidän kertovan seuraavista seikoista?

  • Uidessa menee vettä joka paikkaan. Suu, korvat ja nenä ovat koko ajan täynnä vettä, ja pääasiallinen työ harjoitusten välissä on yrittää tyhjentää vettä hengitysteistään. Eipä tarvitse erikseen juoda kun hörppii vahingossa puoli allasta. Ja yöllä vesi sitten valuu ällöttävästi korvakäytävistä ulos.
  • Uintitreenin aikana tulee haukottua ja nieltyä ilmaa niin, että harjoitusten edetessä alkaa muistuttaa koko ajan enemmän hyljettä (ei hydrodynaamisuutensa vaan kehonmuotonsa puolesta), ja koko loppupäivä menee röyhtäillessä ja piereskellessä.
  • Uiminen on ihan sairaan vaikeaa. “Vapaauinti on yhtä kevyttä ja helppoa kuin käveleminen” my ass! Miten ihmeessä voi olla rento, sulava, oikeassa asennossa ja oikeassa rytmissä sekä hengittää oikealla tavalla ja vielä jumalauta nauttia uimisesta samaan aikaan?

Miksei kukaan koskaan kerro, kuinka hemmetin hankalaa, turhauttavaa ja ärsyttävää uiminen on? Somen perusteella voisi kuvitella, että kaikki ovat luonnostaan sairaan hyviä uimareita eikä kenelläkään ole koskaan ollut minkäänlaisia haasteita altaassa. Tai jos haasteita on ollut, ne ovat sellaisia edistyneen treenaajan söpöjä muka-haasteita, kuten että lasit painavat pandakuviot naamaan tai käsien kadenssin justeeraaminen tehokkaammaksi Ironmania varten on vähän hankalaa. Tai, luoja paratkoon, ei osaa päättää minkä näistä söpöistä uikkareista tänään laittaisi.

Missä ovat kokemukset kuolemanpelosta ja paniikista kun tuntuu että henki loppuu hetkellä millä hyvänsä? Missä ovat kertomukset siitä kuinka altaanmitan jälkeen joutuu tasaamaan henkeä minuuttitolkulla ja pidättelemään turhautumisen kyyneleitä? Missä on vertaistuki niille, jotka vetävät vähintään kerran vettä henkeen 50 metrin matkalla?

Tiedän että en ole ainoa, jolla on hankalaa: olen saanut Instagramissa paljon viestejä ihmisiltä joilla on samanlaisia haasteita. Meille vain ei samaistumisen tunteita tarjoavia sisältöjä jaeta.

Kaikista haasteista huolimatta uskon jälleen siihen, että joskus minäkin osaan uida. Ja vaikka turhauttaakin ihan hemmetisti, muistin taas maanantaina kuinka kivaa uiminen on. Vaikka oma uinti onkin taantunut alkeistasolle ja uiminen on ylipäänsä ehkä tempauksen jälkeen vaikeinta mitä olen koskaan yrittänyt opetella, toivon että joskus minäkin voin uida hyvällä tekniikalla useamman altaanvälin kerrallaan ilman sekoilua ja pelkotiloja.

Mutta vaikka joskus hamassa tulevaisuudessa olisinkin se, joka somessa kehuskelee euforisilla aamukilometreillään, lupaan muistaa, että ei se helpolla ole tullut.

// Lisää ponnisteluja Instagramissa: @lottapumpui //

Previous

Maastopyöräilyn aloittamisen kalteva pinta

Next

Viikonlopun ristipaineessa

2 Comments

  1. Salla

    Uinti on ihan älyttömän vaikeaa. Oman lapsen uintiharrastuksen innoittamana kävin itsekin pari tekniikkakurssia. Eka kurssi meni siihen, että opettelin pitämään kasvoja veden alla ja olemaan nielemättä vettä. Toisella saattoi jo vähän keskittyä tekniikkaan, mutta vapaauinti oli silti älyttömän rankkaa. Nyt tauon jälkeen tuntuu taas, että kaikki on unohtunut. Lisäksi mun uimalasien toinen silmä vuotaa aina, enkä tajua miksi. Sitten silloin harvoin kun saa flown päälle, niin edessä on triljoona senioria hidastelemassa ja ohituskaistaa porhaltaa joku oman elämänsä uintisankari ja itse päädyn suosiolla siirtymään vesijuoksemaan.

  2. MerjaK

    Uinti on haastavaa ja lapsuuden peruja tulevan vesikauhun selättäminen kerta toisen jälkeen on väsyttävää ja turhauttavaa: olen käynyt muutaman kurssin, siellä pystyin parhaimmillaan “uimaan” vapaauintia, noin 10 metriä ilman tunnetta,että hukun justiinsa ja sitten jo meni rytmit sekaisin ja vettä henkeen. Toisaalta kuolemanpelon hillitseminen piti ajatukset kasassa, ei pystynyt miettimään työasioita. Enpä tiedä annanko jo periksi ja pysyn vesijuoksussa vai yritänkö vielä opetella uimaan.

Vastaa käyttäjälle MerjaK Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén