Olen koko syksyn ollut urheilematta, erinäisten olosuhteitten takia. Olen toki liikkunut, usein oikeastaan enemmänkin liikuskellut, kun muuhun ei ole riittänyt paukkuja. On kuitenkin monia asioita, joita kaipaan tavoitteellisesta treenistä.

Urheilusta* kaipaan…

…todellista fyysistä väsymystä. Juoksutekniikkatreenit, lenkit ja sporadiset voimatreenit eivät ole tuottaneet samanlaista fyysisen väsymyksen tunnetta, ja tajuan kaipaavani sitä tunnetta, kun ei vain enää jaksa.

…tavoitteellisuutta. On ollut fiksu veto höllätä tahtia työkiireiden, muiden hommien ja pohjattoman väsymyksen keskellä, mutta tuntuu että elämästä puuttuu jotakin, jokin konkreettinen tavoite. Tällä hetkellä treenaan kohti takakyykyn uusia lukemia, mutta se on vain pikkuruinen tavoite. Ensi kesäksi on tiedossa ensimmäinen ultramatka, mutta siihen on vielä aikaa. Olen myös huomannut siirtäneeni tavoitteellisuusenergiaani muualle: valmistuin syksyllä ja ajoin vihdoin autokoulun, olen suunnitellut reissuja, ja mielessä siintää lisää opintoja, podcasteja, kirjan kirjoittamista ja jos sun muuta, mitä en ole oikein viime vuosina miettinyt urheilun viedessä ison osan keskittymisestä.

…ylpeyttä suorituksesta. Muutaman kilsan höntsälenkistä tai parista hassusta leuanvedosta ei oikein tunne kunnollista suorittamisen iloa. Olen kuitenkin yrittänyt ajatella, että ehtii sitä myöhemminkin urheilla, selvitään ensin tästä rytäkästä ehjänä ja palautuneena ulos.

*Disclaimerina: En ole mikään oikea urheilija, siis sellainen jolla olisi Hippo-hiihdosta saatua pronssimitalia hienompia saavutuksia. Viittaan tässä urheilulla enemmänkin vakavaan ja tavoitteelliseen treenaamiseen, jonka olen jättänyt kesän jälkeen vähemmälle.