Kun viettää aikaa lasten seurassa, tajuaa kuinka kömpelö ja vakavamielinen sitä oikeasti onkaan.
Vietin jouluna muutaman päivän sisareni jälkikasvun kanssa. Parasta lasten kanssa hengailussa on ehdottomasti se, että pääsee puuhastelemaan asioita joita normaalielämässä ei tule liiemmälti tehtyä (olen omaksunut lapsettomana ja yleisesti lapsiin ihmisryhmänä etäisesti suhtautuvana tätinä jonkinlaisen aikuisen leikkikaverin roolin, eli riehun mukana ja komennan tasapuolisesti). Joululoman paras hetki oli, kun pääsimme valtaamaan pariksi tunniksi erään jumppasalin.
Lasten kanssa tuusatessa korostuu, kuinka kömpelö ja hidas oma ruumis nykyään on. Siinä missä tulevat veronmaksajat olivat saliin saapumisemme jälkeen alle minuutissa saaneet ulkovaatteet niskasta, raivanneet saliin kaikki mahdolliset välineet ja heittäneet ensimmäiset voltit, minä vasta riisuin kenkiä jalasta (kankeasti). Olisi ollut fiksua itse lämmitellä ja jotenkin valmistautua riehkaamiseen, mutta jotenkin lasten seuran vaikutuksesta kuvittelin olevani yhtä vetreä ja ketterä kuin jalkapalloileva ekaluokkalainen ja kilpacheerleadingia intohimoisesti treenaava esiteini. Ensimmäisten kärrynpyörien aikana viimeistään huomasin, että ikä on tehnyt tehtävänsä: joka paikkaa kiristi, ja pää meni pyörälle muutamasta kiepsautuksesta.
Kuinka mahtavaa olikaan vain puuhata kaikenlaista ilman sen suurempaa agendaa! Heitimme volttia, kiipeilimme köysissä ja puolapuissa, kiepuimme rekissä, pelasimme sählyä, korista ja jalkapalloa alati elävine sääntöineen. Erityisen hauskaa oli pelata polttopalloa, jonka olemassaoloa en edes muistanut vaikka se aikoinaan oli yksi suosikkileikeistäni (ja olin siinä muistaakseni tosi hyvä). On jotenkin surullista, että ihminen kaiken suorittamisen ja kiireen keskellä suorastaan unohtaa polttopallon olemassaolon.
Pitkästä aikaa leikkiminen korosti sitä, kuinka määrätietoista ja vakavaa oma treenaaminen lopulta on. Harjoittelu toki on hauskaa ja treeneissä saa usein nauraa, mutta taustavire on aina vakava: nyt harjoitellaan, syystä ja jotakin tarkoitusta kohti, progressiivisesti ja tieteeseen perustuen. Ja vaikka yleisesti olenkin sitä mieltä että olen edelleen leikkisä ja innostun joka päivä kekeilemään jotakin pientä, ei varsinaista leikkiä lopulta löydy elämästä kovinkaan paljoa.
Olen kyllä sitä mieltä että meidän aikuistenkin pitäisi riehua enemmän. Ja pelata polttopalloa. Milloin viimeksi on ollut tukka hiestä märkä ja naama kirkkaanpunainen ilman että on erityisesti liikkunut tai urheillut?
Kärrinpyöriä ja muuta Instagramissa: @lottapumpui
Vastaa