Ananaskonvehti, tuo joulusuklaiden Timo Hännikäinen. Annoimme tuolle konvehtien hylkiölle mahdollisuuden ja intouduimme pohtimaan joulun syvintä olemusta, ajan kulkua ja muistojen puhtautta.

Lotan keittiön pöydälle on ilmestynyt Pandan Juhlapöydän konvehteja -rasia. Se on täydellinen symboli joululle: tulee aina yllättäen ja pyytämättä, itse asiaan millään tavalla panostamatta. Siitä paljastuu tuttuja ja perinteisiä asioita, jotka eivät sitten kuitenkaan ole yhtä ihmeellisiä kuin vuosien kultaamissa lapsuusmuistoissa.  

Mutta asiaan. On tärkeää suorittaa tasting niin, että paletti on puhdas. Normaalisti ananas syötäisiin jossain konvehtirasian loppupuolella ennen maukasta loppuhuipennusta – tai joissain tapauksissa kun mitään muuta ei enää ole yksinkertaisesti jäljellä.

Ensin ulkoinen arvio. Ennesvanhaan ananaskonvehti oli Merihaka-henkinen laatikko, jonka päällä oli ilmeisesti ananaksen kuorta imitoiva ruudutus. Nyt se on muuttunut konvehtimaisemmaksi. Yrittääkö se naamioitua maukkaaksi elämykseksi?

Ensimmäinen haukku. Olo on mitäänsanomaton. Ananassisältö on tatinaista, ei samalla tavalla juoksevaa kuin muistoissamme. Itse fylli ei maistu oikein miltään, ehkä laimealta ananasmehulta, johon on sekoitettu liivatetta. Suklaan äkkimakeus peittää kaiken maun. Ei tämä pahaa ole, mutta ei tämä kyllä mieleenkään jää. Ei aiheuta kakomista, ei akuuttia tarvetta peittää makua muulla, ei oikeastaan mitään.

Mitä sanoo maistelukumppani? “Ennen oli paremmin.”

Mielipiteeseen on pakko yhtyä. Ennen oli paha konvehtikin aidosti paha konvehti, eikä tällainen keskitien mitäänsanomaton suupala!

 

 

 

RSS
Facebook
Facebook
Instagram