Välillä salilla sujuu, välillä ei. Ja välillä sitä tuntee olevansa koko universumin valtias. Ehkä perusteettomasti, mutta kumminkin.
Kirjoitin viime viikolla siitä, kuinka salilla käyminen on rankkaa hommaa myös henkisesti ja miten yhden käyntikerran epäonnistuminen saa välillä kyseenalaistamaan koko kyvykkyytensä liikkumiseen.
Ja välillä sitten on sellaisia kertoja kuin eilen. Viime viikolla pykinyt kyykkääminen sujui taas tuttuun malliin, kiitos aktiivisemman kehonhuollon ja tunnollisten lämmittelyjen. Kyykkysarjojen ja hirveän jalkaprässiviimeistelyn jälkeen päätin vielä voimailla tekemällä penkkipunnerrusta.
Penkki ja yläkropan voima ylipäänsä on aina ollut suuri heikkouteni. Mutta kas, nostin sotilaspenkissä (eli jalat ilmassa, selkä penkissä kiinni ja pelkällä yläkropalla töitä tehden) yllätyksekseni kahdesti 50 kiloa. Ja saman tien oloni oli tällainen:
Olen uskomattoman voimakas! Olen suorastaan erinomainen penkkipunnertaja! Ehkä olen vihdoin löytänyt kohta kolme ja puoli vuosikymmentä piilossa olleet urheilulliset lahjani! Ehkä rupeankin tekemään pelkkää penkkiä!
Tällaista euforiaa ei toki kestä kauaa. Rupesin googlailemaan sotilaspenkin suomenennätyksiä ja sain tietää, että lähimmän painoluokan ennätykseen on vielä 30 kiloa matkaa. Mutta pieni leijuminen penkkaamisesta jäi päälle yhtä kaikki.
Tällainen tunneskaala tuntuu välillä itselleni epäluonteenomaiselta. Minua pidetään yleisesti jonkinlaisena koviksena, enkä hirveästi perustakaan tunteista ja fiiliksistä ja muusta lällystä. Treenaamisen suhteen olen kuitenkin oudon tunteikas, ja skaala on melkoinen. Välillä olen lopettamassa koko homman, välillä taas tuntuu että olen koko universumin väkevin tyyppi.
Vastaa