“Kaikki on Balilla.”
“Kaikki on ihan älyttömän hyvässä kunnossa.”
“Kaikilla on selkeä ajatus siitä, mitä ovat tekemässä elämällään.”

Tai sitten ei.

Sorrun helposti kaikki-ajatteluun, josta mies jaksaa minua säännöllisesti tölviä. Selaan Instagramia ja päivittelen, kuinka kaikki ovat nyt Lofooteilla/Gilillä/tähän joku muu trendikäs matkakohde. Tai kuinka kaikki ovat nyt ostamassa omakotitaloa/hankkineet jonkun hienon fillarin tai auton/suoriutuneet elämässä jotenkin poikkeuksellisen etevästi ja kunnioitettavasti.

Kaikki-ajattelu on kaiken huipuksi jo lähtökohtaisesti virheellinen: ihan kaikki eivät voi olla Mauritiuksella palmupuun alla lähettämässä nettiin kuvia varpaistaan, koska minä itse olen täällä toisella puolella. Sillä siitähän kaikki-ajattelussa on kyse: kaikki paitsi minä. Tosin että kaikki ei koskaan ole kaikki, ei edes useimmat, harvoin edes yleensä monet. Muutama satunnainen, korkeintaan.

Kaikki on laiska ja epätäsmällinen ilmaus, jolla sanoitetaan (usein omassa filtterikuplassa tehtyjä) huomioita ympäröivästä maailmasta. Kun sen korvaa jollakin enemmän asioiden todellista tilaa muistuttavalla sanalla, on helppo huomata, kuinka absurdilta (ja nolostuttavan pikkumaiselta) omat laiskat huomiot maailman tilasta kuulostavat:

Pari kaveria on Balilla.
Muutama ihminen juoksi 100 kilometrin vuoristokisan.
Kaksi Instagramissa seuraaamaani hyvänpäiväntuttua hankki saman kalliin maantiepyörän.
Harva tietää oikeasti, mitä on elämällään tekemässä.

 

Aikaisemmin sarjassa:
Vaaralliset sanat: pakko