Taviksen tavoitteellisen treenaamisen todelliset haasteet

Tavistölliäinen voi olla sillä lailla vinksahtanut, että haluaa tavoitella jotain urheilullisesti upeaa. Klassisesti vaikka juosta maratonin, vetää 10 leukaa tai kävellä käsillään. Tueksi tarjotaan treeniohjelmia, mitä erilaisimpia mittareita, valmennusta, kirjoja, ruokavalioita ja tsemppiryhmiä. Rahalla saa vempaimia ja henkilökohtaista opastusta, mutta ilmaiseksikin on jeesiä ja vinkkejä tarjolla. Mihin ne haaveet kaatuu?

Elämään, prkl! 

Elän nyt oman polkuni oletettavasti intensiivisintä aikaa. Pienet lapset, tiukka duuni, koira ja pari kissaa, rintamamiestalo. Mitä näitä nyt on. Jatkuvasti joku perheenjäsen sairaana ja seuraava virus jehovan todistajien kanssa kilpaa kolkuttamassa ovella.

Seliseli, en mä ennen ruuhkavuosiakaan juuri päässyt treenitavoitteisiini.

Mitä varmemmin on ollut tunne siitä, että tämän jutun mä opettelen tai näin ja näin usein käyn tästä eteenpäin salilla, sitä varmempaa on, että Jotain Tapahtuu ja proggis päättyy keskeneräisenä. Syitä esim: sairastelu, työkiire, reissu, bileputki, motivaatiovaje, inspis johonkin toiseen lajiin. Paras tapa ryssiä projekti on kertoa sen aloituksesta blogissa.

Mutta tiedättekö. Olen nyt varhaiskeski-ikäisenä hiffannut, että ei se mitään. Satunnaisesti saattaa vaikka päästäkin tavoitteeseen. Yleensä ei, mutta silti kannattaa aloittaa (aina alusta). Surkeinta on luovuttaa lopullisesti.

Loppuelämän terveyden kannalta on merkittävästi parempi yrittää tahkota kohti käsilläkävelyä kuin kertalinttuulla luovuttaa, jos ei ensimmäisellä treenijaksolla onnistunutkaan. Ja niitä tavoitteita on lupa muuttaa vaikka kuinka usein. Kunhan jotain treenailee. Tavoitteista isoin on saada voitonhaluinen mieli ymmärtämään, että kliseisesti tärkeintä on matka, ei maaliin pääsy.

Nyt just minulla ei ole isoa urheiluun liittyvää tavoitetta. Tiedän, ettei se tähän elämäntilanteeseen mulle sopisi. Joten tavoitteet ovat pieniä: joogata melkein joka päivä vähän, oppia uusia temppuja, pitää core kunnossa, pyöräillä työmatkoja aina silloin tällöin. Ai niin, instassa kyllä leuhotin treenaavani spagaateja. Sopii seurailla, miten sen kanssa käy 😀

***

Training towards big goals is an endless path of disappointments. But after facing enough of them, you kind of realize, that it’s the true victory is not learning a new trick but not giving up on exercising.

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Kevään treenitavoitteita + Go Expo -lippuarvonta!

Next

Se oudompi ämpärilista

1 Comment

  1. Piia

    Tämä pisti tänään silmään. Niin totta! Sanoo toinen, nyt jo 38 vee ja kolmen oman lapsen, miehen ja häen teininsä kanssa uusperhe-elämää elävä tavoitteellinen mtb-äiti. Toissa talvena pääsin sen kynnyksen yli että kävin aikuisten uimakoulun. Nyt on 10 vuotta sitten ääneen lausuttu tavoite joskus triathlonille osallistumisesta himpun lähempänä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmempi olen siitä että koko nelkyt-vee-aikakin on ihan varmasti vielä huikean hienoa aikaa harrastaa. Eikä se siihen lopu, eikä tavoitteet. Ne vaan hakee välillä muotoaan. Pääasia, että harrastaa.

Vastaa

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén