Mietin kovasti, että millaisen vuoden yhteenveto -postauksen tekisin. Kun en valitettavasti tänäkään vuonna pääse sanomaan, että olipa ihanaa ja mahtavaa ja upeaa, vaan luojan kiitos se on ohi – onhan?!

Joten pitäydyn ainakin toistaiseksi yhteenvedosta, ja kerron teille sen sijaan vain yhdestä hetkestä.

Now say your sweetest words/ It is my time to go/ She says and waits you to reply

Yhtenä kesän päivänä lähdin Suvisaaristoon. Ehkä juuri sinä päivänä kun oli kaikkein lämpimintä. Makasin auringon lämmittämillä kallioilla ja uin meressä, joka taas ei lämmennyt koko kesänä.

What she seeks from your eyes/ Is not a light of a brother guard/ As you’re ending as one-time lovers

Istuin rannassa pitkälle iltaan. Kalliot olivat edelleen lämpimät. Nojasin niihin ja lentomuurahaiset pörräsivät ympärilläni. Juu, se oli juuri se ilta. Nehän lentävät vain yhtenä tai kahtena iltana koko kesänä.

So let her go to the river, the river is not too deep/ Let her fly to the highest mountains until her wings will burn

Sen jälkeen söimme yhdessä ja joimme yhdessä ja tanssimme venevajassa aamuun asti. Me, jotka emme olleet koskaan tavanneet, me, jotka olimme vastarakastuneita, me jotka olimme seilanneet kaikkia meriä ja me, jotka meri oli vasta tänään heittänyt tänne, täksi illaksi, täksi yöksi ja koittavaksi aamuksi.

Let her walk proudly in the sunshine before she has to kneel/ All the flowers in her way are in bloom

Minä kuulin monta tarinaa ja kerroin vähän omastani. Minun tarvitsi kertoa vähemmän kuin oletin: tarinani näkyi minusta. Tai ehkä se johtui siitä, että kaikki oli hiukan maagista sinä yönä. Muurahaiset, kuu, nurmikon kaste ja varhaisaamun aallot.

Ja minä opin tämän: Mitä tahansa teet, älä ikinä unohda moottorisahaa saareen.

Sekä tämän: Anteeksi voi antaa, mutta ei unohtaa.

Ja vielä tämän: Sattuma ja kohtalo eivät mahdu samaan veneeseen.

Then you ask her to stay/ Well, it cannot be arranged

Mutta kaikki ei ollut niin vakavaa. Taivaalla näkyi Luciferin häntä, ja sille me jaksoimme nauraa.

Ohittava ökyrikkaiden vene sai aikaan niin isot aallot, että nuotiomme sammui, sillekin me jaksoimme nauraa.

Varsinkin minä jaksoin nauraa sille, että minulle tarjottiin ”saariston jälkiruoka” ja en meinannut pärjätä sen kanssa.

Me nauroimme Estholmenin maratonille: ensin viinaa ja sitten ympäri rantoja pimeässä – nopein voittaa. (Emme kokeilleet. Väitin toki voittavani!)

Me nauroimme tärkeilijöille Tommy Hilfigerin sukissa, ja me nauroimme sille sulhasehdokkaalle joka yritti soutaa saareen Honkkarin kumiveneessä ja joka piti käydä hinaamassa rantaan. Jälkimmäiselle me ensin nauroimme hyväntahtoisesti, ja sitten me puhuimme vakavasti rakkaudesta.

As her thoughts reach the far fields on horizon

Sitten yksi meistä laittoi soimaan kappaleen ja minusta tuntui samalta kuin silloin, kun hissi tai huvipuistolaite lähtee alas, tai siltä kun taksi 1980-luvulla ajoi Veturitiellä töyssyyn juuri oikein, pitkässä alamäessä matkalla Pohjois-Helsinkiin.

So forget the collection of your sweetest word

Musiikki oli pehmeää ja ihanaa ja humpsahdin siihen. Kuten koko saarelle, jossa päivällä lauloivat pääskyset ja illalla kaskaat ja olin onnesta soikeana, kaikesta minulle sattuneesta huolimatta ja ehkä osittain sen takia.

For the wildest mare needs no shelter

Ai mikä laulu se oli? No tämä:

Sanoitus on lainauksina kuvien alla.

En tiedä mahtuvatko sattuma ja kohtalo samaan veneeseen. Enkä oikein tiedä voinko uskoa molempiin niistä. Mutta suosittelen sinua pistämään videon pyörimään ja näiden sävelten myötä toivotan sinulle mitä parhainta uutta vuotta!

RSS
Facebook
Facebook
Instagram