Run to the hills – Vaarojen maraton 2017

Soitellen sotaan maan rankimmalle polkumaratonille? No miksipäs ei.

Valmistautuminen Vaaroille oli, noh, vaihtelevaa. Kesän jälkeen treenasin innokkaasti ja hyvällä höökillä – kunnes sitten työt tulivat väliin. Viimeiset pari viikkoa ennen kisaa en treenannut juuri ollenkaan, vaan vietin päivät töissä ja yöt makasin sängyssä stressipallona valvoen.

Toisaalta töiden syövereissä olemisessa oli hyvätkin puolensa. Kuten se, että en ehtinyt ajatella Vaaroja juuri ollenkaan ennen kisaviikkoa. Ennen lähtöä heitin paniikissa laukkuun useammat kengät ja hirveän kasan vaatteita ja eväitä ja toivoin että mukana olisi jotakin oikeasti tarpeellista. Kisasuunnitelmaa ei ollut, karttaa olin vilkaissut mutta todennut korkeuskäyrän aiheuttavan sen verran akuuttia jännitystä, että oli parempi olla tutustumatta edessä olevaan koitokseen sen tarkemmin.

Yhtään ei jännitä! Sofian kanssa juuri ennen lähtöä. Hyvän ystävän tavoin hylkäsin hänet jo ensimmäisessä nousussa.

Varsinainen hätäännys ja paniikki iskikin sitten vasta aamulla. Puurot ja leivät eivät meinanneet upota millään, ja hotellihuoneessa kiersin ympyrää ulisten ja tavaroita levitellen. Miksi aina pitää osallistua kaikkeen tyhmään? (Koska olen tyhmä.) Kuka ikinä keksi lähteä tällaiseen typeryyteen mukaan? (Minä.) Onko liian myöhäistä jättää menemättä? (On.) Ämpyilin varusteiden ja eri kenkien välillä viimeiseen saakka, ja lopulta päätin laittaa jalkaan hiljattain ostamani Hoka One Onen Speedgoat 2:t, jotka osoittautuivat täydelliseksi valinnaksi. Eväitä oli mukana kuin pidemmällekin marssille: pähkinöitä, kestomakkaraa, geelejä, karkkia, yksi hätävara-Snickers sitä hetkeä varten, kun mistään ei enää tulisi mitään ja istuisin yksin mättäällä itkemässä.

Malliesimerkki Kolin juoksijaystävällisistä poluista, jotka Sofian kanssa nimitimme persepoluiksi.

Vaan eipä tullut sitä hetkeä ollenkaan! Heti startissa huomasin olon olevan erinomainen, vaikkei treeniä hirveästi ollutkaan alla. Erosimme Sofian kanssa jo spektaakkelimaisen ensimmäisen nousun jälkeen. Tunsin kauhean huonoa omatuntoa, että hylkäsin juoksu- ja joukkuetoverini niin aikaisin, mutta oli vain pakko mennä.

Onneksi olo oli hyvä, sillä reitti oli hirveä. Toistan: hirveä. 43 kilometrin varrelle oli oman arvioni mukaan asetettu maailman kaikki kivet, jokaikinen juurakko ja taatusti joka ainoa mäki joka Pohjois-Karjalasta löytyy. Huikeista maisemista oli vaikea nauttia, kun katse piti pitää polulla ja seuraavassa askeleessa. Alkuun pidin yllä hyvää tahtia ja aloin jo salaa haaveilla seitsemän tunnin alituksesta, kunnes Ryläykselle johtava reitti osoittautui niin vaikeaksi juosta, että valtaosa nousuista ja laskuista mentiin kävellen. Lopulta oli todettava, että ensisijainen tavoite on päästä maaliin asti hyvissä voimissa. Hölköttelin menemään, söin eväitä, tarjosin huollossa ihmisille kestomakkaraa ja höpöttelin lukemattomien ihmisten kanssa.

Kiitos takana tulevalle tyypille juttuseurasta viimeisten kilometrien ajan! Kunnon kisakaverin tavoin kiihdytin sitten viimeisellä suoralla täysiä maaliin yksin enkä edes tajunnut kysyä otetaanko loppuspurtti yhdessä. Kuva Juha Saastamoinen, Onevision.fi

Näin jälkikäteen on vaikea muistaa tarkkaan, miten juoksu oikeastaan meni. Muistan, kuinka ensimmäiset 20 kilometriä päässä soi Kummelin maratonlaulu, ja kuinka hyvää vauhtia pitävässä letkassa koin hetkittäin villiä juoksemisen iloa. Ryläykselle nousun synkät ajatukset ja ”eikö saatana vittu tämä paska koskaan ikinä lopu” -fiilikset ehtivät kadota jo ennen kuin pääsin edes viimeistä 2,5  kilometrin nousua loppuun. Maaliportin nähdessäni löytyi vielä uusi vaihde, ja juoksin viimeiset metrit täysillä. Loppuaikani 7:43 ei ollut kenties häävi, mutta tunsin itseni yhtä kaikki voittajaksi ja vähän huoneessa salaa vetistelinkin, kun olin niin ylpeä itsestäni.

Tuntemukseni urheilusuoritusten jälkeen noudattavat aina samaa kaavaa. Ensin koen olevani maailman paras, sitten hetkellisesti maailman paskin, sitten sisuunnun ja alan miettiä mitä voisi tehdä  paremmin. Olen ilmeisesti kovin konservatiivinen juoksija, sillä voimat eivät ehtyneet missään vaiheessa eikä minkäänlaisia kolotuksia tullut jälkikäteen. Kokonaissijoitus 115 ei ole kummoinen, mutta lohtua sain siitä, että loppunousussa sijoitukseni oli 58:s. Vuoristokääpiö strikes again! Nousut kävivät persauksiin mutta eivät hidastaneet matkantekoa niin pahasti kuin pelkäsin. Kyykkääminen on siis kannattanut! Näin jälkikäteen harmittaa, että ei tullut mentyä kovempaa vauhtia viimeisessä mäessä, olisin helposti voinut puristaa 22 minuutista muutaman minuutin pois.

Maalissa ajassa 7.44. Hyvä fiilis!

Vaarojen jälkeen fiilis on ollut erinomainen. Muutaman päivän todellisuuspaon jälkeen mieli palaa edelleen upeisiin maisemiin ja poluille, joilla ei paljon huolet paina. Haluan juosta pidemmälle! Ja kovempaa! Minne juostaan seuraavaksi?

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Näitä polkuja tallaan eli Vaarojen maraton 2017

Next

Luottokamat likaisiin puuhiin

2 Comments

  1. Ville Savolainen

    Kiitokset mukavasta seurasta viimeisillä kilometreillä!

    T,
    Takana tuleva tyyppi😀

    • Lotta

      Moi Ville, kiitoksia vielä seurasta! Ehkä törmätään kisoissa taas!

Vastaa

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén