Peloista ja rohkeudesta ja uusista projekteista

Minua harmittaa, että en ole rohkea ja rämäpäinen. Tiedätte kyllä sen ihmistyypin, joka kuolemaa ja vammautumista pelkäämättä rynnistää tekemään aina jotain älytöntä ja potentiaalisesti vaarallista. Tai ainakin haluaisin olla sellainen ihminen, joka ei skagaile, kun pitäisi ajaa jyrkkä mäki täysillä alas fillarilla tai joka uskaltaa hypätä pää edellä mereen.

Rantahommissa Valenciassa viime kesänä.

Omalle persoonallisuudelleen ei hirveästi mahda, nynny mikä nynny, mutta uskaltamista voi onneksi harjoitella. Aloittaa pienistä asioista ja totutella elämään siellä omalla henkilökohtaisella vaaravyöhykkeellään. Ei ole eduksi verrata heti itseään konkariin, kun pitäisi ennemminkin testata omia rajojaan eikä heti miettiä, että ei minusta ole uimaan kanaalin yli tai laskemaan kajakilla alas putouksista. Pienillä askeleilla ei hirveästi somessa leuhotella, mutta hyvältä nekin tuntuvat.

Yksi suurimmista peloistani on vesi. Kuten Teris-kollegani Sofia sen niin kauniisti muotoili, “vesi yrittää aktiivisesti tappaa”. Vesikammoiseksi ihmiseksi toki puljaan paljon vedessä. Rakastan snorklaamista, surffaaminen oli mahtavaa, vedessä lilluminen on ylipäänsä hauskaa. Mutta en ole siellä koskaan kotonani, en pääse eroon tunteesta, että ympärillä on ainetta jonka ainoa tarkoitus on pistää minut hengiltä heti kun keskittymiseni herpaantuu. Pahinta on veteen hyppääminen. Muistelen edelleen kauhulla ala-asteen uimakandidaattikoetta: sain muut osiot kunnialla läpi, mutta kolmosesta hyppäämistä en uskaltanut. Liikunnanopettaja päätti kerätä koko luokan hyppyaltaan laidalle kannustamaan, kun minä seisoin itkien ponnahduslaudalla. Jäipä sekin tutkinto kesken.

Surffaushommissa Sri Lankassa.

Siksi eräs tämän vuoden projekteista on tehdä paremmin tuttavuutta veden kanssa. Selkeä ja järkevä tavoite on opetella uimaan säällisesti, oppia vapaauintitekniikka. Ja jossain mielen perukoilla haaveilen, että jossain välissä voitan pelkoni ja hyppään veteen pää edellä. Viime vuoden viimeisenä päivänä tehty uintitreeni antoi hirveästi motivaatiota ja toivoa: harjoittelin liukumista pinnan alla, potkuja, en yhtään pelännyt. En ehkä vielä ui nopeasti enkä sukella ketterästi, mutta silti tuntui, että nousin altaasta voittajana.

Onko teissä jännääjiä ja aristelijoita? Miten olette päässeet yli pelokkuudesta?

Eipä jää uimaprojekti ainakaan kamoista kiinni! Lähti ostosmopo käsistä Tyrin kaupassa. Lähdin aveciksi uimahousuostoksille, mukaan tarttui bikinit ja maailman upein uimalakki!

Previous

Terisvuosi 2017

Next

Trendikatsaus: vuosi 2018

6 Comments

  1. essi

    Kyllä maastopyöräillessä iskee monesti kuolemanpelko ihan yhtäkkiä ja jarrukahva on kovassa käytössä. Toisaalta hyvä, koska olen yleensä yksin liikkeellä ja pää kainalossa on hankala taluttaa pyörä kotiin. Mutta oishan se kiva joskus uskaltaa vähän päästellä eikä aina himmailla.

    • Lotta

      Tuttu tunne! Ajettiin loppuvuodesta Pallaksella fatbikella, ja oli sellainen mahtava pari kilsaa pitkä alamäki, joka oli täydellisessä lumessa. Välillä oli pakko vähän jarrutella kun rupesi pelottamaan, ja sit alhaalla mietittiin että työnnetäänkö pyörät takaisin ylös että päästään tulemaan takaisin alas jarruttelematta ja nynnyilemättä kun oli niin hauskaa 😀

  2. Mä nynnyilen monessa asiassa, mutta sitten taas välillä tuntuu, että multa puuttuu kokonaan terve itsesuojeluvaisto. ? Esim. en todellakaan lähde huvipuistolaitteisiin, jossa pitää roikkua pää alaspäin, enkä ikinä hyppäisi benjihyppyä. Sitten taas pää edellä veteen hyppääminen on täysin ok (vaikken osaa tehdä sitä), alamäet, joissa menee lujaa, on hiihtämisen paras osa, ja voin lähteä täysin miettimättä (vaikka joskus kannattaisi) tapporankkaan juoksutapahtumaan tai uuteen duuniin tms..

    • Lotta

      Se on kyllä jännä, että joissain asioissa on ihan että kuolemaa päin vaan, ja välillä sit tuhertaa itkua ihan perusasioiden parissa 😀

  3. sup

    En pelkää vettä mutta epäilen vahvasti että minulla on jotain ylimääräisiä onteloita pääni sisällä, jotka aina vaan täyttyvät vedellä jos laitan pään veden alle ilman että pitelen nenästä kiinni. Uiminen helpottui huimasti kun tajusin ostaa sellaisen muoviklipsin mikä pitää nenän kiinni. Nyt pääsen jo lyhyen altaan mitan rinta-uintia ilman klipsiä ja ilman onteloiden täyttymistä. Joskus vielä kroolaan hukkumatta!

    • Lotta

      Pitääkin hankkia nenäklipsi! Yritän aina puhaltaa reippaasti nenän kautta ilmaa ulos kun menen pinnan alle, ettei olisi pää aina täynnä vettä. Uimaope tosin lohdutteli että siihen kyllä tottuu 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén