Nollasta aloittamisen kauneus

Sananen siitä, miksi välillä kannattaa tuntea olevansa todella huono.

Koska en osaa sanoa mihinkään asiaan ei, ilmoittauduin mukaan salin Jukolan viesti -suunnistusjoukkueeseen. Koska en kehdannut lähteä soitellen sotaan, päätin sentään opetella suunnistamaan ennen kisaa enkä vasta sen aikana. Ja mikä ylevöittävä kokemus se on ollutkaan!

Ensimmäisillä iltarasteilla meinasi tulla tippa linssiin. Olin niin ulalla pelkästä prosessista (kuka olisi voinut tietää, että karttaan pitää itse piirtää valitsemansa reitti ja että tämä on mahdotonta kun kädet tärisevät kauhusta?) että teki mieli luovuttaa jo ennen starttia. Olin toki unohtanut myös kompassin kotiin. En löytänyt lähtöalueena toimivaa parkkipaikkaa kartalta.

Puhumattakaan siitä, kuinka kujalla olin metsässä. Suunnistuskoulun ohjelmassa oli reitti 4V, jossa V tarkoittaa “ihan vitun vaikeaa”. Sille en uskaltanut, vaan menin lyhyemmän ja helpomman – mikä sekin oli täysi katastrofi. Unohdin katsoa karttaa. Unohdin katsoa kompassia. Unohdin katsoa korkeuskäyriä, mittakaavaa ja rastivihjeitä. Unohdin hengittää. Läheltä piti, etten heittänyt kompassia suohon ja jäänyt mättäälle itkemään.

Dunning-Kruger-fiiliksistä (eli siitä että olin satavarma että suunnistus on helppoa tietämättä siitä yhtään mitään) siirryttiin siis lennossa siihen, että tajusin että en osaa laisinkaan. Pari päivää jaksoin mäyliä huonouttani ja maalailin mielessäni jo skenaarioita joissa korppien kalvama ruumiini löytyy Enon metsistä vasta loppukesästä. Sen jälkeen vaihdoin katsantokantaa ja päätin, että nollasta aloittaminen ja huonous on vain ylevöittävä kokemus. Kuinka upeaa oikeastaan onkaan olla jossain tolkuttoman huono, sillä suuntahan on vain ylöspäin! Ja jos elämän suurimpia murehtimisen aiheita on se, että ei osaa suunnistaa ilman opettelemista, tietää päässeensä yli oikeasti raskaista ja merkittävistä menneisyyden jutuista.

Seuraaville iltarasteille lähdinkin sitten sille V-reitille. Ja kas! Rasteja alkoi löytyä, matka taittui säällistä vauhtia eikä tehnyt yhtään mieli itkeä. Muistin jopa tuoda kompassin mukanani ja katsoa välillä sitä karttaakin. Ja vähän hengitelläkin.

 

Previous

Onko sulla pokkaa?*

Next

Vaarallinen rakkaus

2 Comments

  1. sup

    Joo itsähän ilmoittauduin kans yhtä hyvällä kokemuksella Venloihin… Viime viikolla kävin lapsen kanssa aluerasteilla: reitti oli ilmeisesti kilsan ja rastit koulun nurkilla, pallokentän laidalla jne. eli edellisenä päivänä ostettua kompassia ei hirveästi tarvinnut… Enemmän pelottaa se juokseminen. Kuukaudessa pitäisi saada ittensä sellaseen kuntoon et jaksaa juosta 10km metässä. (tässä on 4km eksymis varaa).

  2. Lotta

    Mua ei huoleta juokseminen vaan eksyminen, voitaisko jakaa osaamista vähän tasaisemmin? 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén