Näitä polkuja tallaan eli Vaarojen maraton 2017

En tiennyt Vaarojen maratonista oikeastaan mitään, enkä edes halunnut ottaa selvää. Vasta perille saavuttuamme tiesin edes sen, missä olimme maantieteellisesti. Reitti tuli siis täytenä yllätyksenä.

Taitaa tytöt tietää että nurkan takana on vaaroja tarjolla…

Koska on ollut näitä haasteita tässä vaikka muille jakaa, tiesin, että en olisi oikein juoksukunnossa. Mietin, että vaihtaisin 14 km matkalle, mutta en raatsinut. Meinasin, että kyllähän sen 43 kilsaa kävelee, jos tuntuu että juoksua ei irtoa.

Alkuun juoksin Lotan kanssa joitain kilsoja, mutta ensimmäisessä HELVETILLISESSÄ nousussa tuntui, että nyt huippaa niin pahasti eikä henki kulje, että jättäydyn suosiolla vauhdista.

Sen jälkeen iski pientä paniquea siitä, että reitti olisi täynnä vastaavia nousuja, ja meinasi epätoivo iskeä. Mutta tosi pian siitä lyöttäydyin yksiin kanssajuoksijan kanssa, ja pidimmekin yhtä sitten maaliin asti.

Maaliin, jonne pääseminen kesti miltei 11 tuntia! Keksimme matkan ratoksi vaikka mitä meriselityksiä, vai pitäisikö sanoa polkujuoksuselityksiä, siitä, miksi meillä kesti niin kauan: ”muuten oltais tultu kovaa, mutta kun upottiin suonsilmäkkeeseen” ”muuten oltais juostu nopeasti, mutta kun piti etsiä eväitä repusta” ”olis tullut hyvä aika mutta kun ei sitä polkua voinut juosta”. Totuus oli kuitenkin ilman mitään selityksiä se, että ei vaan napannut juosta.

Alun pyörrytyksen (maisema meni ees ja taas niinkuin silmissä olisi ollut automaattizoomi) minulla ei ollut mitään ongelmia. Vointi oli hyvä ja vaivat eivät vaivanneet, mutta reitti oli vaikea ja juokseminen tuntui raskaalta, joten luovuin siitä asteittain ja lopulta kokonaan. Raskasta ja ikävää on ollut nyt ihan tarpeeksi, halusin pitää hauskaa.

Koko matka meni juorutessa, joten hirveästi fiiliksiä ei jäänyt raportoitavaksi! Matka sujui rattoisasti ja iloisilla mielin. Jossain 26-28 km tienoilla alkoi pänniä, rassata ja suorastaan vituttaa se juurakko. Ja muta. Ja kivet. JA. SE. KIROTTU. JUURAKKO. Ihan loppukilsoilla taas oli pientä verensokerin laskua, mikä oli ikävää.

Mixi pipot? Mixei buffii?!

Ja sitten oli kaksi ylläriä: Ryläys ja pimeys.

Ryläyksellä kaikki polkujormat pelottelivat minkä kerkesivät, ja sitä sitten kauhuissamme odotimme. Kyltti näkyi Ryläys >. Apuaaaaa. Siinä köpötettiin ja todettiin, että ai siinäkö se oli, ei ollut paha. Ja sitten näkyi kyltti Ryläys >. Anteeksi mitä?! Ryläyksiä tuli, ja Ryläyksiä meni, ja pelkäsimme että nyt mennään ympyrää tai joku jekuttaa.

Siinä sitten sanoitettiin Antti Tuiskua uusiksi: Onks tän jälkeen vielä Ryläys, onks sit vielä uusi Ryläys? Kunnes tulimme kyltille, jossa luki että Ryläys, 315 m. Ja pian tuli toimitsija, joka totesi, että selvisitte Ryläyksestä. Ahaa, se tosiaan oli tuo koko höskä!

Rymyämistä Ryläyksellä. Kuva juoksutoverini Jatta.

Toinen ylläri oli se, että koska oltiin vähän hitaita, pimeys ehti laskeutua. Eikä meillä ollut otsalamppuja. Menimme niin pitkään kuin mahdollista ilman valoa, mutta sitten kun ei nähnyt enää yhtään mitään, kaivettiin kännykkä esille. En tiedä kuinka pitkään, mutta vähintään kolme kilsaa tultiin säkkipimeässä.

Yks on onnessaan eikä yhtään tajua että toiset on huolissaan…

Koska oli seuraa, se oli ihan hauskaa. Ei käynyt mielessäkään, että Lotta parka oli ihan huolissaan siitä, että pääsenkö pimeästä metsästä pois – me tulimme hilpeinä naureskelleen maaliin ja Lotta oli soitellut järjestäjille että olenko ilmoitellut itsestäni… Vasta myöhemmin tajusin, että olisin voinut olla yksin, ja kännykkä olisi voinut sammua.

Vaikka jossain vaiheessa kirosin, että en enää ikinä 1. Mene metsään, 2. Kävele yhtäkään ylämäkeä, jäi Vaaroista tosi positiivinen fiilis. Oli oikein mukavaa!

Siis kuin hienot maaliintulo-oluet Lotta oli hankkinut!!!

Ja vähän jäi sellainen kutina, että josko nyt jo pystyisi alkamaan treenata normaalisti, ja pääsisi ihan juoksemaan-juoksemaan poluille. (Asfaltille pääsen jo tulevana lauantaina Vantaan maratonilla!)

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Testissä islanninhevosvaellus

Next

Run to the hills – Vaarojen maraton 2017

2 Comments

  1. Voin vain kuvitella, että jos ei tiedä ennakkoon Mäkrävaaran noususta, se voi aika hyvin syödä uskoa tekemiseen. 😂 Mutta kiva että oli kivaa!

    • Sofia

      Joo voi morjens :O

      Se oli kyllä kauhujen nousu, ekana siksi että pelästyin että tätä on sit koko reitti, tokana siksi että lähdin reippaan Lotan perään liian kovaa mulle, ja kolmantena siksi, että huippas varmaan lähinnä korkean paikan pelosta niin paljon että luulin oikeesti pökrääväni 😂 Onneksi loppu oli helpompaa!

Vastaa

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén