Eilen vedin mukkelismakkelis fillarilla. Taas.

Fillarilla kaatuminen alkaa olla jonkinlainen alkusyksyn perinne. Viime vuonna näihin aikoihin vedin komeat lipat raitiovaunukiskoille, mutta tällä kertaa nutulleen vetämisen syy ei ollut kokonaan oma.

Hietsun pyöräkaistaa kulki samaan suuntaan lenkkeilijä (kävelytie kulkee ajoradan toisella puolella, mikä on monelle jalankulkijalle ylitsepääsemättömän kaukana), joka päätti yhtäkkiä väistää kauempaa lähestyvää pyörää loikkaamalla suoraan eteeni yhtään taakseen katsomatta. Vaikka vauhtini oli maltillinen, en ehtinyt pysähtyä kokonaan vaan törmäys tuli. Lenkkeilijä selvisi pienellä naarmulla, minulla aukesi polvi ja kyynärpää ja fillari sai osumaa.

Haavoja puhdistellessa mietin, yrittääkö universumi tässä nyt kertoa että ei meikäläisen ole määrä treenata laisinkaan. Yksi jumppa alla ja heti sen jälkeen joudutaan onnettomuuteen. Viime syksyn kaatumisen jälkeen olin reilun viikon sairauslomalla ja käsi kipuili monta kuukautta, pelkäsin että nyt tulee jotain samanlaista. Onneksi tänään aamulla kroppaa tunnustellessa tiesin, ettei tästä onneksi tule mitään telakkajaksoa. Jalkaa särkee ja polvi on turvoksissa, mutta mitään isompia kolhuja ei onneksi lopulta tullut.

Onnettomuuteen joutuminen on aina ärsyttävää. Ja niin sattumanvaraista! Jos en olisi jäänyt vaihtamaan paria sanaa treenikaverin kanssa, jos olisin tehnyt kyykyt nopeammin, jos olisin hidastanut vielä enemmän nähdessäni että edellä hölköttelee ihminen vähät välittämättä siitä että kuuluu ihan toiselle puolelle tietä. Ja jos lenkkeilijä kiinnittäisi huomiota ympäristöönsä ja kulkisi jalankulkijoiden puolella.  Jos kaupunki panostaisi pyöräkaistojen merkitsemiseen ja selkeiden opasteiden pystyttämiseen.

Monta vaaraa onpi eessä, kamut! Tarkkaavaisuutta, pyydän!

RSS
Facebook
Facebook
Instagram