Mitä tapahtui Jukolassa

“Mikä helvetin järki tässäkin on?” kysyy kirjoittajamme kammetessaan itseään pois kallionraosta.

On vihdoin aika palata viikon takaisiin Jukolan viestin tunnelmiin. Ennen kuin pääsemme siihen, miksi löydän itseni jumista kahden kallion välistä, on syytä peruuttaa ensin muutaman kuukauden päähän. Salin Facebook-ryhmän seinälle on ilmestynyt viattomalta näyttänyt kysymys. “Kiinnostaisiko lähteä Jukolan viestiin?” Sen enempää ajattelematta sanon kyllä, tottakai, mikäs siinä.

Kevään mittaan valkenee, että suunnistuskisaa varten pitäisi oikeasti kenties opetella suunnistamaan. Onneksi on Helsingin Suunnistajien Jukola-Venlakoulu, jonka kolmesta tapaamiskerrasta ja iltarasteista saan paljon arvokasta oppia – tai siis oikeastaan kaiken opin mitä ikinä olen suunnistamisesta tähän ikään mennessä oppinut. Itse Jukola tuntuu edelleen kaukaiselta. (Todellisuudessa ehdin käydä viisillä iltarasteilla ennen h-hetkeä.)

Ja niin sitten kauniina lauantaiaamuna kannan itseni ja telttani junaan ja lähden joukkueemme Etelän kinkkujen kanssa kohti Joensuuta. Junassa jatkuu vielä kuumeinen pänttäys: Jukolan table-o-harjoitusprujuja vaihdellaan, karttamerkkejä opetellaan (kaiken tämän olisi voinut toki tehdä etukäteen mutta ehtiihän sitä tässäkin).

Enossa tunnelma on kuin oudoilla festareilla. Telttoja ja väkeä on pirusti, mutta kaikki sujuu hyvässä järjestyksessä, ilman mökämusiikkia ja juopottelua. Ensimmäinen haaste tulee telttapaikkaa etsiessä, mikä lupaa luonnollisesti hyvää seuraavan yön kisalle. Käytämme hellepäivän uiden, jäätelöä syöden ja laiturilla venytellen. Pienen kinuamisen jälkeen saan seuraa mukaani Mallasrastille, eli siis anniskelualueelle, jossa juon oluen hermojani rauhoittaakseni.

Venlojen tultua maaliin alkaa joukkueemme ensimmäinen juoksija valmistautua koitokseen. Saatamme hänet lähtöalueelle, hyvä ettemme myöhästy lähdöstä ja kisasta kokonaan. Testivoittaja-otsalamppu paikoilleen, lähtijällä on emit-kortti on hukassa, minulla koko elämän suunta, tai siltä se ainakin tuntuu. Yhteislähtö on hienoa katsottavaa, mutta minusta tuntuu, että olen aivan väärässä paikassa näiden osaavien ihmisten joukossa. Ei auta muu kuin lähteä telttaan nukkumaan ja odottamaan aamua.

Yöllä heräilen välillä pissahätään (oluen lisäksi join ahkerasti vettä) ja välillä siihen, että juoksijoita tulee ja menee leirialueella. Horroksen seasta kuulen, että joukkueellamme menee todella hyvin, hämmästyttävänkin hyvin. Aamulla paniikki alkaa nousta, ja kahvia särpiessä olen itkun partaalla. Miksi olen täällä? Kuka sanoi että voisin osata tämän? Onko pakko? Onneksi saan lohdutushaleja joukkuekavereilta ja tsempit suloiselta pikkupojalta, joka on pitänyt kaksi vuorokautta tauotta kahvilaa kotipihallaan.

Aika siirtyä ankkureiden yhteislähtöön. En yhtään tiedä mitä teen, mutta onneksi en ole yksin hätäännyksessäni. Kartta käteen ja odottamaan lähtölaukausta. Menoksi. Miten päin kartta on? Missä minä olen kartalla? Missä hitossa on K-piste? Hölköttelen massan mukana ja pelkään metsään siirtymistä.

Ensimmäiset rastit löytyvät helposti. Porukkaa on paljon, ja uria on muodostunut metsään runsaasti. Edellä kulkeva mojauttaa puunoksan vauhdilla suoraan kasvoihini, ja huuli aukeaa. Onneksi hätäilemistä on muutakin ja unohdan törömallin huuleni nopeasti. Lyöttäydyn nopeasti juoksevien miesten kannoille ja puran pahimmat alkujännitykset juoksemalla turhan lujaa. Porukan harventuessa ja pitkän siirtymän alla tajuan ruveta käyttämään karttaa ja kompassia kuten pitäisi. Tekemään reittisuunnitelmia ja kaikkea sitä mitä Jukolakoulussa opettelimme. Reiteillä on hajontaa, ja muutama tuttu naama katoaa metsään vain tullakseen muutamaa rastia myöhemmin takaisin. Paniikki on laantunut ja ymmärrän jopa missä menen. Enon maastot ovat mäkisiä ja välillä mahdottomia tiheikköjä. Onneksi joku hölmö on puskenut niistä läpi ja tehnyt meillä häntäpään tyypeille homman helpoksi. Onnistun kuitenkin repimään housuni puunrunkoon, ja kompassinaru jää monta kertaa kiinni oksanhankoihin.

Jossain välissä tajuan katsoa kelloa. Puolitoista tuntia on jo kulunut, matkaa taitettu melkein kymmenen kilometriä! Ennen lähtöä olin päättänyt asettaa itselleni neljän tunnin aikarajan, sillä en halunnut myöhästyä junasta. Henkisesti olen valmistautunut siihen, että en tietenkään löydä kaikkia rasteja, keksinyt jo selityksiä mikä kaikki meni pieleen. Nyt tajuan, että ehdin maaliin hyvissä ajoin kaikkien rastien kautta. Ja että minulla on kaamea jano. Ensimmäiseltä juomapisteeltä oli vesi lopussa, ja tarjolla oli vain tiivistettä. Melkoisen jäykkää. Juon seuraavalla pisteellä kolme mukia urheilujuomaa ja kuuntelen loppumatkan vatsani hölskymistä, milloin en virittele juttua muiden kisaajien kanssa.

Hetkittäin alan jopa nauttia olostani. Sadekaan ei haittaa, metsässä on mukavaa. Jossain välissä keskittymiseni kuitenkin katoaa, jalkani lipeää kahden kallion väliseen rakoseen ja kaadun naamalleni. Onneksi alla on sammalta vaimentamassa kaatumista (ja myös kaatuvan huutoa). Nopeasti juokseva mies katoaa kuusikkoon, minä jään yksin makaamaan, tajuan että oikea käteni ja jalkani ovat molemmmat kallionrakosessa. Hinkutan itseni irti, puistelen sammalet naamastani ja katselen karttaa. Missä helvetissä minä olen? Mille rastille olin menossa? Hetken asiaa pohdittuani paikallistan itseni ja lähden juoksemaan, pian saankin ihmisiä kiinni ja varmistuksen että olen menossa oikeaan suuntaan.

Aika kuluu hämmästyttävän nopeasti. Muutamalla rastilla tulee pummi, mutta oikea suunta löytyy helposti. Kisakeskuksen kuulutusten alkaessa kaikua metsän takaa päätän kiristää vauhtia entisestään. En ole uskaltanut edes haaveilla kolmen tunnin alituksesta, mutta tajuan sen olevan mahdollista. Viimeisistä rasteista en muista mitään. Joku on laittanut maalisuoralle vielä pari siltaa ja mäkeä, pelkään tosissani kaatuvani kalkkiviivoille. Leimaan emitin maalitolpalla hämmentynein mielin. Tässäkö se nyt oli?

En löydä joukkuekavereita, joten palaan mallasrastille. Matkaa tuli 18 kilometriä, aikaa meni pari minuuttia vajaat kolme tuntia. Ei mikään kaksinen juoksuaika, mutta metsässä ja noin viiden viikon suunnistustaidoilla oikein mallikas suoritus. Kaverit löytyvät, kuten myös vaihtokamppeet. Paluumatka sujuu väsyneissä mutta iloisissa merkeissä. Junassa tuntematon mies haluaa jutella kanssani reittivalinnoista. “Etkö sinä tajua että en minä ole mikään oikea suunnistaja?” tekee mieleni kysyä, mutta en sano mitään. Leikitään sitten oikeaa suunnistajaa, pääsinhän minä maaliin.

Etelän kinkut alkavat jo puhua ensi vuodesta, Lahden Jukolasta. En sano mitään, en osaa vielä sanoa. Juokseminen on hauskaa, suunnistus hyödyllinen taito ja viikonloppu metässä kikkaillen kirvoitti tolkuttomat määrät naurua, mutta en osaa sanoa onko tämä minun juttuni. Pitää antaa asian hautua mielessä. Vastausta odotellessa ripustan kompassin johonkin näkyville muistuttamaan siitä, että tästäkin hullutuksesta selvittiin jotakuinkin ehjin nahoin.

 

Previous

Ettäs kehtaatkin! Eli kansikuvatytön tunnustukset

Next

Fillaroinnin autuudesta

2 Comments

  1. Sup

    Itsehän kävin ainoastaan kaksilla iltarasteilla joista jälkimmäinen oli ihan katastrofi. Jos olisin ollut yksin reissussa olisin itkenyt siellä Sipoon metsässä. Mutta hyvin vähän siellä Venloissa lopulta tarvitsi itse suunnistaa, ihan hyvä niin 😀 Muutama tunti ennen lähtöä sain käteeni ensimmäistä kertaa ikinä emitin ja opettelin käyttämään peukolakompassia. Todellakin ensi vuonna Lahteen!

    • Lotta

      Iltarastikatastrofit, niin tuttua 😀

      Mä yritin junassa ymmärtää peukalokompassia mutta oli ihan liian edistynyttä mulle ja menin klassisella levykompassilla…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén