Minustako ultrajuoksija eli NUTS Karhunkierros 53 km

Osallistuin viikonloppuna elämäni ensimmäiselle ultramatkalle NUTS Karhunkierroksella. Täyttyivätkö tavoitteet ja tuliko itku lopulta sittenkin?

Teräsmeduusojen polkujuoksujaosto edusti poikkeuksellisesti yhden naisen voimin. Laitoin silti tiimiasun, vaikkei tiimiä ollutkaan.

Hämmentävää kyllä, olin valmistautunut. Osallistumiseni erilaisiin juoksutapahtumiin on usein kuulunut kategoriaan “soitellen sotaan”, mutta tällä kertaa tunsin itseni hieman enemmän valmiiksi koitokseen. Juokseminen tuntui kisan alla hyvältä, vaikka alkuvuoden palautumishaasteiden takia en ollut tehnyt kovatehoista treeniä juuri ollenkaan, ja peruskestävyystreenikin oli sporadisempaa kuin olisin toivonut. Toukokuuta kohden aloin kuitenkin lisäillä viikkoihin juoksua hieman enemmän, pari-kolme lenkkiä viikossa, pääosin alle kymmenen kilometrin mittaisia, usein alle vitosiakin. Oikeita pitkiksiä tein muutaman, yhden 15 kilometrin rykäisyn kadulla ja 33 kilometrin polkulenkin muutama viikko ennen Kuusamoon suuntaamista. Jottei elämä olisi pelkkää kestävyysurheilua, kävin toki voimanostohommissa kerran viikossa ja välillä crossfit-salilla heilumassa painojen kanssa. Hoidin kroppaa kuntoon myös kevyemmillä tavoilla: kävin hierotuttamassa oikuttelevia pohkeita ja penikoita auki, ja KK:n alusviikolla kävin vielä pötköttelemässä kompressiohousut jalassa Helsingin Urheiluhieronnassa siinä toivossa, etteivät jalat olisi ihan pökkelöt H-hetken koittaessa.

Valmistautuminen oli myös ja ennen kaikkea henkistä. Yritin asennoitua suoritukseen niin, että koko ajan pitäisi olla kivaa. Päätin olla kaahottamatta ja nauttia olostani poluilla, en juosta omaan tasooni nähden liian kovaa parempieni kintereillä. Pakkasin reppuun hätäsnickersin ja koostin Spotify-playlistin parhaista tsemppibiiseistäni siltä varalta, että matkalla olisi mustia hetkiä. Sovin myös itseni kanssa, että kunnollisesta syystä keskeyttäminen ei ole häpeä, ja että DNF ei ole mikään itkun paikka jos sikseen tulee.

KK:n maisemat ovat omaa luokkaansa. Kuumana päivänä moni kävi hakemassa lisää juotavaa joesta, sillä huoltovälit olivat jopa 30 kilometriä.

Hämmentävää kyllä, kaikki meni hyvin. Olen kova huolehtimaan ja käyn läpi päässäni kaikki mahdolliset tavat, millä jokin voi mennä pieleen, usein vain huomatakseni että huoli oli turhaa.

Kysymysmerkkejä matkan varrella kyllä oli. Lähdin reissuun vain kerran ohimennen tapaamani ihmisen seurassa, sillä yhteinen kaverimme ja luotettu juoksutapahtumakaverini perui tulonsa lähtöä edeltävänä yönä. Vaikka vähän aprikoitutti, miten mökkielo käytännössä täysin tuntemattoman ihmisen kanssa sujuu, sain ilman ystävää varmaankin keskityttyä enemmän itse tapahtumaan kuin hermostuneeseen kekeilyyn.

Lähdimme ajelemaan kohti Rukaa torstaina, mikä osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi, sillä näin saimme pyhitettyä perjantain valmistautumiselle, jalkojen oikomiselle luonnossa sekä kisafiiliksen hämmästelylle, numerolappujen hakemiselle ja varustesäädölle. Pelkäsin, että en saisi unta vaan pyörisin sängyssä koko yön, mutta simahdin saman tien kymmenen jälkeen ja heräilin omia aikojani kuudelta superkauniiseen säähän. Lauantaiaamuna tunsin olevani valmis ja jopa malttamaton lähtemään liikkeelle.

Enää 33 kilometriä jäljellä! Periaate oli juosta koko ajan hyvällä fiiliksellä ja pysähtyä ottamaan välillä kuviakin.

Hämmentävää kyllä, minulla ei ole ikinä ollut yhtä mukavaa juoksutapahtumassa. Kun meidät 53 kilometrin juoksijat lähetettiin liikkeelle, mieli oli hämmästyttävän rauhallinen ja keskittynyt. Annoin alun neulasbaanoilla kiireisempien mennä edeltä ja yritin pitää oman tahtini kurissa. Menohaluja olisi ollut itsellänikin, mutta kun tahti meinasi nousta koko ajan kuuden minuutin pintaan, pakotin itseni hidastamaan reilusti, sillä matkaa olisi vielä reilusti. Välillä harmitti kun tuntui että puoli maailmaa menee ohitse, mutta annoin asian olla.

Alkumatkan taivalsin välillä muiden kanssa jutellen, välillä itsekseni. Kroppa tuntui kevyeltä, eivätkä jalkoja viime viikot vaivanneet kireydet häirinneet lainkaan. Juoksu-urani maratoneilla olen ollut jonkinmoisessa pienessä paniikissa melkein koko kisan ajan, ja päässä on kauhuajatusten lomassa pyörinyt toistolla ihmeellisiä renkutuksia (kuten Kummelin Maratonlaulu melkein koko Vaarojen alusta loppuun). Tällä kertaa renkutuksia tai ikäviä ajatuksia ei ollut lainkaan. Joitakin ajatuksia lipui mieleen ja pois, mutta pääosin taivallus sujui mukavassa puolimeditatiivisessa tilassa. Välillä katselin maisemia, välillä upposin omiin maailmoihini.

Tuolta jostain kaukaa tultiin.

Hämmentävää kyllä, minua ei väsyttänyt. Jossain puolivälin kohdilla aloin odottaa väsymisen merkkejä. Mutta ei, olo oli koko ajan erinomainen. Superkonservatiivinen tahti ja muutaman minuutin tarkkuudella nautitut eväät ehkä heijastuivat hitaaseen loppuaikaan, mutta ainakin pääsin nauttimaan jokaisesta hetkestä. Heti kun meinasi tulla tylsää tai tuntua ikävältä, kysyin itseltäni onko minulla kivaa. Jo pelkkä kysymyksen esittäminen sai fokuksen taas kääntymään positiivisiin juttuihin.

Viimeiset reilut parikymmentä kilometriä taivalsin yhtä matkaa lahtelaisen Aarnen kanssa. Emme varsinaisesti päättäneet lyöttäytyä yksiin, mutta jäimme juttelemaan ja totesimme tahdin olevan molemmille sopiva. Loppuvastukseksi reitille sijoitettujen mäkien aikana alun rauhallinen tahti palkittiin, eivätkä ylämäet tuottaneet minulle minkäänlaisia ongelmia. Jaloissa riitti ruutia, ja alamäkienkin juokseminen onnistui mallikkaasti kaikkein teknisimpiä osuuksia lukuun ottamatta. Reilun kaverin tavoin toki otin loppuspurtin mitään sanomatta tai mukaan kutsumatta, kun oli pakko pinkoa viimeiset parisataa metriä alas maaliin niin kovaa kuin kintuista lähti. Maalin läheisyys varmasti vaikutti tsemppaamiseen, mutta tuntui että olisin voinut juosta vielä vaikka kuinka pitkälle. (Tajusin muuten että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun jätän pitkän matkaa kanssani juosseen miehen lehdelle soittelemaan maalisuoralla. Ei mennä siihen, mitä tämä kertoo reiluudestani juoksukavereita tai miehiä kohtaan.)

Viimeiset 6 kilometriä maaliin olivat aikamoista mäkirallia.

Hämmentävää kyllä, en itkenyt maalissa. Olin jotenkin kuvitellut herkistyväni maaliviivan ylittäessäni, mutta olo oli ennemminkin riemukas. Loppuajassani 9.51 ei ole hurraamista, mutta ainoan tavoitteen, hyvissä fiiliksissä maaliviivan ylittämisen, täytin täydellisesti. Epätoivo ei iskenyt, hätävarasnickers jäi syömättä ja muutenkin tunsin pärjänneeni ihan hyvin. Tosin kun ympärillä pyöri kavereita jotka juoksivat 80 ja 160 kilometriä, oma matka tuntui melko lyhyeltä.

Mutta itku tuli lopulta, kaksi päivää myöhemmin, maanantaiaamuna matkalla töihin. Bussi jumitti Töölön tietyöhelvetissä, ja mieli kirmaili edelleen jossain Kuusamon metsissä. Yhtäkkiä jotenkin osasin suhteuttaa suoritukseni omaan elämääni. Yhtäkkiä tajusin, että vielä edellisenä päivänä vähäpätöiseltä tuntunut matka olikin oikeasti aikamoinen saavutus. Tuijottelin bussin ikkunasta ja yritin itkeä salaa kanssamatkustajilta. Haastavan kevään, epäsäännöllisen treenaamisen ja kaiken muun päälle minusta tuli sittenkin ultrajuoksija.

Maalissa jos ei voittajana niin itsensä voittajan ainakin.

///Jottei tästä kirjoituksesta tulisi yhtä pitkällinen kuin viikonlopun juoksustani, kirjoittelen oivalluksistani matkan varrelta myöhemmin lisää. Lupasin myös kirjoittaa Trailrunning.fi:lle ensikertaultraajan näkökulmasta, kunhan työkiireiltäni kerkeän.

Previous

Karhunkierros, täältä tullaan!

Next

#olisinpatiennyt

2 Comments

  1. Mursu

    Upeeta, mahtavaa!!!
    Ei törmätty Rukalla, oisin muuten tullut moikkaamaan 🙂
    Eka kertalaisella tuli maalissa itku 31 km jälkeen ja endorfiinipöllyissä oon edelleen.
    Toi oli niin huikee tapahtuma ja maisemat ja matka ja itsensä ylittäminen (ikinä en ollut noin pitkään matkaa juossut ja nyt tein sen tuollaisessa maastossa 😀 )!
    Ensi vuonna uudestaan ja välissä täytyy päästä enemmän poluille ja kyykätä lisää jerkkua jalkoihin 😀
    Niin ja juosta ensimmäinen maratonikin (sileellä kylläkin) 😀

    • Lotta

      Huraa, mahtava suoritus! Kyllähän se pistää herkistymään 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén