Mitä tapahtuu, kun koordinaatiorajoitteinen yrittää lyödä pientä palloa? Ja mitä yhteistä on swingillä ja painonnostolla?

Golfin pelaaminen on yksi niistä asioista, joiden tekemistä kahdeksantoistavuotias minäni olisi vastustanut henkeen ja vereen. Moista porvarillista ja kerskailevaa ajanvietettä en koskaan tulisi kokeilemaan!

Vaan niin löysin itseni sunnuntaina Messilän golfkentän rangelta. Kaiken vapaa-aikansa golfin parissa viettävä appiukko on jo pitkään pyydellyt minua lyömään palloa kanssaan, ja vihdoinkin saimme aikaiseksi mennä.

Golfilla on kieltämättä omissa mielikuvissani edelleen kovin elitistinen maine, vaikka tätä nykyä se onkin ihan kansanhuvia eikä pelkästään ylimmän tuloluokan tapa esitellä vaurauttaan. Yritin toki olla mahdollisimman ei-lääväinen, ja sonnustauduin siisteimpiin shortseihini ja puhtaisiin kenkiin.

“Älä ajattele”, kuului tärkein vihje. Älä ajattele, mutta muista silti pitää ote rentona, kädet suorassa, katse pallossa, lantio oikeassa asennossa ja polvet hiukan koukussa. Niinpä niin. Ärräpäät lentelivät palloja enemmän, mutta välillä pallo jopa lensi komeassa kaaressa yli 50 metriä. Vieressä Aki – toista kertaa elämässään rangella – löi tietenkin palloa mestarin elkein horisonttiin asti. Miksi liikunnassa lahjakkaiden pitää aina tulla ilkkumaan viereen kun lahjattomat yrittävät harjoitella?

Vaikka miellänkin golfin enemmän peliksi kuin urheiluksi, jumalattoman hien sai aurinkoisena päivänä aikaiseksi, kun muutaman tunnin yritti lyödä palloa kentälle. Paino sanalla yritti. Tuntui, että joka toisella lyönnillä pallon sijaan ilmaan lensi ruohotukko. Selkää pakotti, aivoja pakotti, käsiä pakotti. Miten voi olla näin monimutkaista osua isolla mailalla pieneen palloon? Miksi ei saa käyttää voimaa, vaan pitää mennä tekniikka edellä? Golfswingin opettelussa on jotain samaa kuin painonnostoliikkeiden tahkoamisessa. Välillä menee hyvin, mutta useimmiten päin hanuria. Mikä yhdistää golfia ja painonnostoa harrastavia kavereitani on se, että molemmat ryhmät kirjoittavat Facebookissa treenin jälkeen, että joko tämä on parasta ikinä tai paskinta ikinä ja lopetan koko homman tähän paikkaan.

Nollasta aloittamisen kauneus on siinä, että parissa tunnissa ehtii tapahtua paljon kehitystä. En vain tiedä, riittäisikö oma kärsivällisyys treenata lajia, jossa ennen tositoimiin ryhtymistä joutuu viettämään mittaamattomasti aikaa lyömisen opettelussa. En ehkä ihan vielä ole siinä keski-ikäisyyden pisteessä, että aktiivisesti rupeaisin viettämään aikaa kentällä, mutta en enää uskalla olla mielipiteitteni kanssa yhtä jyrkkä  kuin aikoinaan.

 

(Pahoittelut muuten perunalaatuisista kuvista. Puhelimen kamera vetelee viimeisiään (sillä, että olen tiputtanut puhelimen kolmesti veteen ei varmasti ole asian kanssa mitään tekemistä…) ja kuvanlaatu on normaaliakin kehnompaa.)