Mitä tehdä, kun kesken lenkin muuttuu apaattiseksi märiseväksi peikoksi?
Nuuksio Classic 2016. Silloin kulki hyvin, pari viikkoa sitten ei. Teki mieli hypätä samaiseen lampeen ja lopettaa koko homma.
Hämmästyttävää kyllä, en ole koskaan niin sanotusti törmännyt seinään juostessani, en edes polkumaratoneilla (varmaan siitä syystä että olen kulkenut tolkuttoman hitaasti ja syönyt reilusti eväitä matkan varrella). Pari viikkoa sitten kävin reilun 30 kilometrin porukkalenkillä Nuuksiossa, ja jossain kilometrin 19 kohdilla meno tyssäsi, no, kuin seinään.
Fyysisen väsymyksen vielä ymmärtää, mutta eniten ärsytti kuinka paljon energianpuutos vaikutti mielialaan. Meinasin muutamaankin otteeseen heittää juoksurepun lähimpään suonsilmäkkeeseen ja painella lyhintä tietä autolle. Haaveilin juoksuharrastuksen lopettamisesta. Kadehdin edellä juoksevia kavereita joilla ei näyttänyt olevan mitään ongelmia. Tunsin itseni osaamattomaksi pulleroksi, jolla ei olisi mitään asiaa Karhunkierrokselle. Mietin että edellisillä polkumaratoneilla on täytynyt tapahtua jokin virhe, jonka seurauksena olen vahingossa oikaissut koska enhän minä ikinä voisi tällä kakkakunnolla päästä maaliin. Ärsyynnyin juurakossa muljauttamastani polvesta suhteettoman paljon, vaikka normaalisti juoksisin pienen nyrjähdyksen vain pois valittamatta. Nolotti, että kaverit joutuvat juoksemaan tällainen märisevä peikko peesissään.
Sitten tajusin, että olin tehnyt kaikki pitkän matkan juoksemisen perusvirheet. En ollut valmistautunut mitenkään (kävin edellisenä päivänä tekemässä kyykkytreenin enkä tankannut energiaa), en nauttinut mitään evästä ennen kuin pitkälti toisella tunnilla. Alkutohinoissa tuli myös juostua turhan lujaa, ja sykkeet jäivät huitelemaan korkealle koko lenkin ajaksi.
Välillä sitä pääsee maaliin saakka.
Aloin ottaa tietoisesti enemmän energiaa ja vain sinnittelin mukana askel kerrallaan, yrittäen vaimentaa päässä kuuluvat valitukset. Ja kas: jossain 28 kilometrin kohdalla jalat virkosivat ja mieli kirkastui, ja juokseminen olikin taas melkein mukavaa viimeiset viitisen kilometriä. Autolle päästessä jalat olivat toki väsyneet ja tönköt, mutta pidemmällekin olisi jaksanut jos olisi ollut pakko.
Yritin kääntää mielessäni seinään törmäämisen jonkinlaiseksi voitoksi. Parempi että tuli koettua nyt, niin muistaa ensi viikonloppuna Kuusamossa aloittaa oikeasti hitaasti ja evästää heti alusta alkaen. Ja vaikka seinä taas tulisi vastaan, helpottaa tietää että sen yli voi lopulta päästä ja jatkaa matkaa taas vähän paremmilla fiiliksillä.
Liina
Hei tää oli aika hyvä. Kiitos.
Mä en nyt siis edes harkitse noin pitkiä lenkkejä tällä hetkellä, mutta eilen lähdin puolison kanssa juoksemaan nautittuani edellisenä iltana enemmän viiniä kuin tarkalleen ottaen olisi ollut tarpeeksi. Joojoo, tiedetään, mutta itsepä olin uhonnut.
Olo tuntui vähän huteralta eikä se kaikkein ihanin lenkki ollutkaan, mutta onneksi lähtiessä tajusin, että etenkin tilassa, jossa verensokerin kanssa on vähän niin ja näin on varmaan parempi ottaa vähän evästä. Ja katso! Selvisin hengissä kotiin, enkä edes itkenyt matkalla.
Ehkä voisin jatkossa siis muistaa, että jos aion juosta itseni kannalta pidemmän lenkin voisin ihan suosiolla varmistaa, ettei verensokeri romahda kuin pörssikupla kesken matkaa.
Lotta
Been there, done that. “Enhän mä eilen juonut kuin pari bisseä” muuttuu urheilusuorituksen aikana aika merkittäväksi asiaksi 😀
Mursu
Mua jännittää ruka aivan törkeesti!! Eka kertalaisena lähdetään kolmeykköselle. Täytyy siis muistaa tankata ja välttää kyykkyreenejä ( 😀 ) ja yrittää mennä ilon kautta ?????????
Lotta
Suosittelen välttämään myös raskaita mavetreenejä tällä viikolla. Eivät tee hyvää kyvylle kiivetä tuntureille 😀
Hyvin se menee, tuu moikkaamaan jos törmätään! Muakin jännittää ihan hulluna, mutta yritän ajatella että menen sinne nauttimaan matkasta.