Kumpi väistää, työ vai elämä?

Muutama päivä sitten Hesarin etusivulla oli Elisan mainos, jossa teleoperaattori kehui olevansa työnantaja, joka ymmärtää että työntekijöillä on muutakin elämää kuin duuni. Yhä useampi yritys houkuttelee työntekijöitä erilaisilla lupauksilla siitä, että perhe-elämä tai muut mielenkiinnon kohteet eivät kärsi työnteosta. Tällaisille avauksille sitten aplodeerataan innolla.

Mutta kun asiaa ajattelee tarkemmin, onhan se aikamoisen absurdia, että aikamme positiivisia poikkeuksia ovat yritykset, jotka sanovat julkisesti että duunareilla on myös oikeus omaan elämäänsä ja lastensa näkemiseen sekä tarpeeksi aikaa hyvinvoinnistaan huolehtimiseen ja nukkumiseen. Eli toisin sanoen olemme kollektiivisesti sitä mieltä, että ei oikeastaan ole moista oikeutta. Että jos työ ja muu elämä ovat törmäyskurssilla, oman elämän joutaakin väistää.

Olen jutellut paljon ilmiöstä ihmisten kanssa. Kaikille tuntuu olevan tuttu se kokemus, että on pitänyt luopua jostakin tai uhrata jotakin työn takia, on se sitten harrastukset, ystävien näkeminen, laadukas aika perheen ja puolison kanssa tai yöunet. Yhteistä näille kertomuksille on, että niiden jakamista pidetään nolostuttavana ja niitä perustellaan väliaikaisuudella: kunhan tämä projekti, tämä kvartaali, tämä asiakkuus, sitten minulla on taas aikaa ja jaksamista panostaa muuhun elämään. Ja jos kysyy jatkokysymyksiä, usein käy ilmi että ei sitä kuuluisaa ”rauhallisempaa kautta” lopulta tullut ollenkaan. Eli työ syö valtaosan energiasta ja kaupan päälle saa vielä itse tuntea huonoa omatuntoa asiasta! (Huomautettakoon että elän aikamoisessa pääkaupungin tietotyöläisten kuplassa, joten kaikki yllä ja alla pohdiskeltu ei välttämättä päde kaikkien työelämään.)

Ei sillä että pelkästään voisi syyttää ulkoisia seikkoja, kuten työn luonnetta ja yhteiskunnan rakenteita. Itse ainakin tunnustan olevani itsekin osaltani syypää siihen, että työpäivät venyvät ja projektit seuraavat ympäri vuorokauden.  Tunnollisuutta ja kunnianhimoa pidetään yleensä hyveinä, mutta ne voivat myös tulla muun elämän tielle. Kadehdin niitä ihmisiä, jotka pystyvät tiputtamaan hanskat tiskiin kun tunnit tulevat täyteen ja keskittyvät omiin hommiinsa. Ehkä vain pitäisi keksiä keino siirtää kunnianhimo ja säntillisyys pois omasta urasta ja ohjata se muuhun elämään. Itsekin häpeän sitä jos avaan vielä koneen kun pääsen lopulta illalla kotiin ja hoidan pari kiireellistä asiaa tai sunnuntaina teen duuneja alta pois jotta seuraavan viikon to do -lista olisi edes vähän siedettävämpi, ja ajattelen että kyllä se tästä kohta rauhoittuu, kyllä elämä sen verran joustaa. Mutta jos tarkastelee asiaa vaikka viimeisten viiden vuoden aikajänteellä, ei oikein siltä näytä.

Välillä fantasioin siitä, että menisin vaikka urheilukauppaan töihin, myisin ihmisille lenkkitossuja enkä ajattelisi duunia ollenkaan sen jälkeen kun kellotan itseni ulos myymälästä.  Mutta tiedän, että haluan enemmän. Haluan tehdä päätöksiä, vetää projekteja, keskittyä strategiaan, kehittää asioita, edetä uralla. Mutta usein tuntuu olevan niin, että jos haluaa näitä asioita, pitää myös luopua monesta muusta. Tai sitten pitäisi olla sellainen superihminen, joka tekee huippuduunia ja samalla kirjoittaa kirjoja, urheilee huipulla, matkustelee ja kultivoi itseään jatkuvasti ja ehtii omistautua kaikille elämänsä osa-alueille täysillä ja menestyksekkäästi. Paitsi että tämähän on silkka myytti. Tällä viikolla Nordic Business Forumissa julkaistiin tutkimustulos, jonka mukaan neljännes tapahtumaan osallistuvasta liike-elämän väestä on sitä mieltä, että itsellä on runsaasti parannettavaa hyvinvoinnin kaikilla osa-alueilla. Vain pari prosenttia koki olevansa kokonaisvaltaisesti hyvässä kunnossa niin henkisesti kuin fyysisesti. Mutta puututtiinko tähän tärkeään tietoon millään lailla, esitettiinkö ratkaisuja? Ei, kun piti porhaltaa seuraavaan puhujaan ja seuraviin verkostoitumistapaamisiin.

Ihmisten kanssa jutellessa toistuu usein sama ajatus: joillakin ei ole duunia ollenkaan, ja niillä kellä on, on sitä ihan liikaa. Sen sijaan että käänneltäisiin kiviä ja etsittäisiin lisää työpaikkoja kuolevilta sektoreilta, eikö voitaisi tarkastella olemassaolevaa työmäärää ja miettiä miten sitä voisi jakaa uudelleen. Jos toinen haaveilee työstä ja toinen siitä että elämässä olisi joskus jotain muutakin kuin työ, eikö näitä tarpeita voitaisi jotenkin kohtauttaa? Kuuden tunnin työpäivä kaikille?

Oli tarkoitus alun perin kirjoittaa kuulumisia, mutta tulikin vahingossa turhautunut purkaus. Siitä voinette päätellä, että blogin normaaleihin aihepiireihin ei ole liiemmälti ollut viime aikoina aikaa. Erityisesti blogi on kärsinyt kaikessa häslingissä erityisesti, ja minua harmittaa kovasti että viikottainen panos jää usein yhteen postaukseen, vaikka työn alla on tosi monta juttua, joista palan halusta teille kertoa. Mutta ehkä tämä taas tästä! Jälleen kerran.

Kuvassa Gary Hamelin keynote Nordic Business Forumissa

RSS
Facebook
Facebook
Instagram

Previous

Välillä pitää olla fiksu

Next

Lahjattomat harjoittelee eli kohti Vaarojen maratonia

9 Comments

  1. Liina

    Kuuden tunnin työpäivä kaikille olisi musta ihan sietämättömän nerokas konsepti. Äänestän sen puolesta.

    Mutta kiva kuulla, että edes joku kadehtii mua. Mä nimittäin olen just se henkilö, joka lopettaa työnteon kun tunnit tulee täyteen. Joskus aikaisemminkin, koska olen laiska.

    Sitä edesauttaa pari asiaa: vaikka hengaan kanssasi samassa kuplassa, olen töissä korporaatiossa enkä esim. konsulttina – kuvittelen työtahdeissa olevani lievästi eroa. Toisaalta läheltä seurattu työuupumusesimerkki on ehkä muovannut luonnettani liikaa työintoilua vieroksuvaksi: teen töitä elääkseni, ja se muuttuu merkityksettömäksi jos unohtaa elää ja päätyy sitten pitkille sairaslomille. Kolmanneksi en viitsi tehdä mitään ennen kuin on oikeasti pakko, koska etukäteen tekemällä päätyy useimmiten tekemään saman homman monta kertaa – se, mitä pitää tehdä on nimittäin yleensä yhtä vauhdikkaassa muutoksessa kuin vesi keskivertokoskessa.

    Siihen, miten juuri sinä onnistut omaksumaan paatuneen asenteeni, en osaa sanoa.

    • Liina

      Case in point:

      Just kolme sekuntia sitten kävin chatissa keskustelun, joka alkoi sillä, että pyytelin anteeksi kun yksi juttu pendaa kolmatta viikkoa, ja toinen osapuoli sanoi, että ei kun just sitä tuli sanomaan, että älä vielä tee sille mitään, tilanne muuttui.

      Ajatella, miltä kaikelta turhalta työltä taas vältyin!

      • Lotta

        Liina, sä olet virallisesti mun uusi sankari.

        Mä opin vähän omasta burnoutkokemuksestani, mutta en näemmä tarpeeksi…

  2. Itselle sattui onneksi uran alkuun tilanne, jossa näin hyvin miten käy kun tekee liikaa tunteja – silloinen työnantaja meni konkkaan (käytännössä) ja YT:den aikaa tyypeille joilla oli yli 400 tuntia saldoja todettiin vain että ei niitä kukaan maksa kun ei kukaan käskenyt tekemään ylitöitä. En tiedä miten laillista tuo oli ja olisiko oikeudessa saanutkin niistä jotain, mutta melkoinen tappelu olisi sekin varmaan ollut.

    Sen jälkeen opin sen että kukaan ei pidä puoliani ainakaan työnantajan puolelta. Toki venyn itse usein, mutta olen pitänyt linjan että saldoja ei saa kertyä paljoa yli 40 tunnin tai sitten alan pitää niitä surutta pois. Se kiire ei koskaan vähene niin kauan kun aktiivisia projekteja on.

    Ja oikeasti hyvä keino siihen irtiottoon töistä on se, että kun päivän tunnit tulevat täyteen otan koirat ja lähden niiden kanssa lenkille ja sen jälkeen boksille treenaaman. Jos sen jälkeen illan aikana vielä jotain tulee mieleen mikä on oikeasti tärkeää ja kiireellistä niin se voi sitten vaikka hoitaakin pois ja nukkua seuraavana aamuna puoli tuntia pidempään. Tai käydä juoksulenkillä aamusta.

    • Lotta

      Treenaaminen ja eläimet on muuten tosi hyviä auttamaan lähtemään töistä. Mä usein buukkaan tunnin etukäteen niin tiedän että on pakko lähteä. Muuten jään vaikka iltaan asti töihin..

  3. Essi

    Tuossa ylempänä ne omatkin ajatukset jo puettiin sanoiksi: teen työtä elääkseni (siitäkin huolimatta, että tykkään työstäni) ja työnantaja ei pidä minun puoliani työaika-asioissa, vaan pidän itse huolen, että kirjaan kaikki työhön käytetyt tunnit ylös. Ja niitä plussatunteja myös käytän viikoittain ja merkkailen kalenteriinkin etukäteen jos aion jonain päivänä lähteä normaalia aikaisemmin töistä.

    Kun pitkän kaamoksen jälkeen ekat auringonsäteet ilmestyy, niin lähden kesken työpäivän lumikenkäilemään tai hiihtämään ja ihastelemaan auringonlaskua. Kertaakaan ei ole kaduttanu, että hommat jäi seuraavaan päivään.

    Huoneentauluna töissä käytän tätä:
    http://quotespics.com/the-less-you-give-a-fuck-jack-nicholson/

    • Lotta

      Mäkin merkkaan kaiken ylös, tiedän pelottavan paljon ihmisiä jotka tekevät vuositasolla ihan älyttömästi ylimääräistä merkkaamatonta duunia, lukevat sähköposteja bussissa jne.

  4. s

    Minä kokeilin loppuuko ne työt sillä että tekee niitä yötäpäivää (oikeasti) burnoutiin saakka, koko muun elämän laiminlyöden.

    Ei loppuneet. Odottivat pitkän saikun jälkeenkin. Tosin sitten alkoi työyhteisö pitää tiukkaa kuria ja komentelemaan minut kotiin jos alkoi vaikuttaa siltä että ”jään tekemään vielä tämän yhden homman”.

    Lähellä kävi myös niin että koko elämänsä työlle uhrannut, suuresti arvostamani henkilö, kuoli viikko ennen eläkkeensä alkua. Karu muistutus siitä ettei sitä ”sitku oon eläkkeellä”-elämää voi elää, koska sitä eläkettä ei välttämättä koskaan tule.

    • Lotta

      Työyhteisön tuki on muuten tosi tärkeää kun palaa burnarin jälkeen takaisin töihin. On tosi hyvä että joku muistuttaa että menepäs kotiin. Mäkin olen huomannut että kollegat pitää mua vähän tarkemmin silmällä kevään burnarisairasloman jälkeen. Ja kyllä sitä on itsekin vähän herkempi sille, mutta ei varmastikaan tarpeeksi.

      Ja tuo on kyllä raju muistutus, tiedän myös näitä tapauksia…

Vastaa

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén