Jos tekisi päätelmiä elämästäni Instagram-feedini tai viime aikojen urheilujeni perusteella, voisi väittää että minä olen a) kova sosialisoimaan b) kova juoksemaan. En vain ole kumpaakaan.

Olen pyytänyt kolmasti elämässäni päästä fanikuvaan: Ron Jeremyn, Pata Degermanin ja nyt Emelie Forsbergin kanssa.

Perjantaina oltiin jännän äärellä, sillä osallistuin elämäni ensimmäiselle porukkalenkille. Enkä mille tahansa porukkalenkille vaan sellaiselle jonka vetonaulana oli Emelie Forsberg, yksi maailman parhaista polkujuoksijoista. Emelie oli Suomessa tapaamassa Suunto Summitin osallistujia, ja oheisohjelmassa oli meille kuolevaisillekin avoin kimppalenkki Tammiston jokivarsimaisemissa.

Porukkalenkillä oli yllättävän mukavaa. Pelkäsin että kaikki ovat jotain oikeita juoksijoita ja minä jään lähtöviivalle tuhertamaan itkua muiden kadotessa horisonttiin,  mutta vauhtiryhmät olivat oikein passelit ja hölkötellessä ehti tutustua muihin ihmisiin. Ja olihan se kieltämättä aika siistiä juosta rinta rinnan Emelien kanssa ja rupatella Euroopan parhaista hut to hut -vaelluksista ja Emelien ja kumppaninsa Kilian Jornetin maatilasta Norjan vuonoilla.

Sunnuntaipitkiksen reitti seuraili osin parin vuoden takaa tuttuja Nuuksio Classicin reittejä. Vastaan tullut polkujuoksija valitteli että on poluilla kauhea ruuhka, mutta me näimme kokonaisuudessaan ehkä kymmenkunta juoksijaa.

Sunnuntaina sosialisoin ja juoksin sitten lisää niin että tuntui. Lähdin Annin (jonka blogi kannattaa ottaa seurantaan, jos kiinnostaa mimmin valmistautuminen Mt. Everestin valloitukseen) ja tämän soutukaveri Kaisan kanssa pitkälle lenkille Nuuksioon. Hölköttelimme helteisiä polkuja 33 kilometrin verran. Mahtava keli ja erinomaista seuraa! Tosin porukassa juokseminen on siitä haastavaa, että kaikille hyvää vauhtia voi olla vaikea löytää. Perussääntö on, että mennään hitaimman mukaan, mutta jos on hitain (kuten minä eilen kun energiatasot menivät nollille jossain kilometrin 19 kohdalla ja palautuivat vasta joskus 27:n aikoihin), pitää vähän pinnistellä ettei muita ala vituttaa kun perässä tulee kompasteleva ja äreä etana. Keskivauhti pitkiksellä ei päätä huimannut, kun pidettiin pari evästaukoa ja eksyttiin muutamaan otteeseen, mutta mukavaa oli yhtä kaikki.

Pitkis toimi samalla kamatestinä Karhunkierrokselle. Ultimate Directionin reppu on osoittautunut hyväksi ostokseksi, joskin lihaniskalle olkaimet ovat turhankin lähekkäin toisiaan. Normaalikaulaisilla ja normaalikokoisten epäkkäiden omistajilla tuskin on tätä ongelmaa.

Juoksemisen ja sosialisoimisen kanssa on vähän sama juttu: molemmat ovat kivoja hommia, mutta joudun palautumaan kunnolla molemmista. Siinä missä juoksu tyhjentää kropan energiavarannot, tyhjenee henkinen jaksaminen etenkin uusien ihmisten ympäröimänä nopeasti. Sunnuntai-iltana sitten pötkähdin sohvalle ja päätin että pariin päivään en aio olla ollenkaan ihmisten kanssa tekemisissä työkuvioiden ulkopuolella enkä juosta askeltakaan.

RSS
Facebook
Facebook
Instagram