Päädyin pyhinä mietiskelemään omaa harrastusten historiaani. Ihmiseksi, joka ei osaa mieltää itseään liikunnalliseksi, olen liikkunut aikamoisen paljon.

Yleishärväys

Kun olin pieni, lapset harrastivat paljon, mutta harvemmin vakavissaan. Itse kävin yhden kesän pesäpallossa ja muistaakseni vuoden verran yleisurheilussa. Edellä mainittuun turhauduin, kun emme koskaan pelanneet vaan vain harjoittelimme, ja jälkimmäisestä muistan vain sen, että olin tosi hyvä juoksemaan, mutta en ikinä niin hyvä kuin Tiina K., joka taisikin jatkaa Lappeenrannan Urheilu-Miehissä vielä vuosia minun lopetettuani. Liikunnalliset harrastukset olivat enemmänkin puuhia muiden joukossa. Sillä puuhaa todella riitti: kävin kirjoittajakoulussa*, näytelmäkerhossa, tyttökerhossa ja pidin myös omia kerhoja (mm. salapoliisi- ja vuorikiipeilyteemoilla kaverin pikkusiskolle, pahoittelut mahdollisesti aiheuttamistamme traumoista).

Hevosia ja sirkushuveja

Ensimmäinen kevätnäytökseni. Minun ja ystäväni Janikan akrobatiaesityksen musiikkina oli Jurassic Parkin tunnari, sillä olihan universumin paras elokuva juuri tullut ulos tuona vuonna.

Tärkeimmät lapsuuden harrastukseni olivat hevoset ja sirkus*, joista jälkimmäinen ajoi heppatyttöilyn ylitse joskus ala-asteen loppuvuosina ja laskettaneen jo jonkinlaiseksi vakavaksi harrastukseksi. En ollut koskaan ketterä tai akrobaattisesti lahjakas, joten minulle oli luonnollista valita omaksi lajikseni jongleeraus. Olin sirkuksella reilusti yli kymmenen vuotta, ja viimeisinä vuosina keskityin esinemanipulaatioon, tulijongleeraukseen ja pienempien opettamiseen.

1323 tiilenpäätä -numero sirkusfestivaaleilla ehkä vuonna 1999. Kirjoittanut ylhäällä vasemmalla.

Kaljanlipittäjä aktivoituu

Harrastukset jäivät, kun pääsin yliopistoon ja muutin Helsinkiin. Satunnaisten sirkus- ja tulikeikkojen ohella hölkkäilin harvakseltaan Töölönlahdella (jossa melkein joka kerta vastaan tuli Kirka, joka aina iloisesti tervehti vastaan juoksevia). Jossain välissä varmaankin ajattelin, että luennoilla käyminen ja kaljan lipittäminen tarvitsevat vastapainokseen myös fyysistä tekemistä. Kävin Yliopistoliikunnan salilla sekoilemassa ja satunnaisilla ryhmäliikuntatunneilla*, mutta tekemisestä oli harrastuneisuus ja omistautuneisuus kaukana.

Enter the ninja

Treenit Koh Phanganilla vuonna 2011.

Eräs silloinen poikaystävä oli innokas kamppailulajien harrastaja, ja minäkin päätin kokeilla. Innostuin kovasti muutamaksi vuodeksi thainyrkkeilystä, jota kävin treenaamassa lajin kotimaata myöden. Thainyrkkeilystä vaihdoin brassijujutsuun ja lukkopainiin. Kokeilin myös vapaaottelua, mutta innostus lopahti kun naispuolista treeniseuraa oli välillä todella vaikea löytää. Kamppailulajeilla on edelleen tärkeä paikka sydämessäni, olivathan ne lähtölaukaus aikuisena harrastamiselle ja liikuntaherätykselle, ja haaveilen paluusta tatamille säännöllisin väliajoin. Potkimisen ja lyömisen myötä aloin ensimmäistä kertaa mieltää itseni edes jonkinlaiseksi liikkujaksi.

Painihommissa Kisahallilla arviolta vuonna 2014.

Ristiinkuntoiluhurahdus ja juoksuherätys

Vaarojen maratonin maalissa viime syksynä. Vannoin että en ikinä enää – ja ilmoittauduin vähän kisan jälkeen elämäni ensimmäiselle ultramatkalle.

Aktiivisimmat blogivuodet olen viettänyt crossifitin parissa ja juoksupoluilla, joten näistä olette todennäköisesti kuulleet ihan tarpeeksi. Päädyin kumpaisenkin lajin pariin sattumalta: kamppailulajeista taukoa otettuani kikkailin menemään ilman suuntaa, ja lopulta valitsin crossfitin* ja jenkkifudiksen välillä ihan sillä perusteella, että crossfitiin oli lyhyempi matka kotoa. Crossfitin myötä innostuin urheilusta ja hyvinvoinnista ihan tosissani ja huomasin, että aikuisiälläkin on mahdollista olla hyvässä kunnossa ja kehittyä. Juoksemista olin harrastanut velvollisuudentunnosta silloin tällöin ja käynyt juoksemassa puolimaratonin (ihan säällinen 2:08 HCR:n hervottomassa ruuhkassa ilman minkäänlaista harjoittelua), mutta en koskaan pitänyt juoksemisesta. Jostain syystä pari vuotta sitten päätin kuitenkin alkaa juosta, etenkin poluilla. Vaikka olen juossut jo muutaman polkumaratonin ja muutenkin juoksen jonkin verran, en oikein osaa mieltää itseäni juoksijaksi tai että juokseminen olisi  minulle harrastus – vaikka se varmaan onkin.

Mitäs sitten?

Niin. Mitäs seuraavaksi? Tänään virkoin miehelle salitreenin jälkeen, että tekisi mieli taas treenata kunnolla. Harrastaa jotakin tavoitteellisesti. Mutta mitä? Pitäisikö sitä ottaa itseään niskasta kiinni ja keskittyä ihan oikeasti juoksemiseen? Vai liittyä pyöräilyseuraan? Vai oikeasti ruveta taas käymään crossfitissa? Painia? Tehdä jotain ihan uutta? En osaa yhtään sanoa. Jotain pitäisi taas päästä tosissaan harrastamaan.

 

*Oma harrastushistoriani on hämmästyttävän tiiviisti kietoutunut Teräsmeduusa-Miian historiaan. Olimme samassa kirjoittajakoulussa ja sirkuksella, mutta emme tunteneet oikeastaan toisiamme ennen kuin rupesimme hengailemaan tiiviimmin joskus hieman ennen täysi-ikäisyyttä. Yliopistolla kikkailimme salilla yhdessä tietämättä yhtään mitä teemme, ja päädyimme kumpikin tahoillamme (minä Helsingissä, Miia Espanjassa) crossiftin pariin.