En saavu koskaan Kiviniemeen eli Vaarojen maraton 2018

Vuoden viimeinen polkutapahtuma summattuna yhteen virkkeeseen: oli kivaa, kunnes ei ollut enää yhtään kivaa.

Viikonloppuna se juostiin, syksyn päätöskisa Vaarojen maraton. Vaikka ennen kisaa mietin tuleekohan hommasta mitään, oli lähtölaukauksen koittaessa älyttömän hyvä fiilis. Suorastaan rallattelin menemään, ensimmäisen kympin mainiossa seurassa blogin ihanan lukijan kanssa noin puoleentoista tuntiin, mikä on kaltaiselleni etanajuoksijalle erinomainen tahti tällaisessa maastossa.

Mutta tietäähän sen, mitä tapahtuu heti kun hetkeksi erehtyy ajattelemaan että hommat menevät hyvin: katastrofi iskee.

Jossain viidentoista kilometrin kohdalla, alamäkeen juostessa, kivien päällä ollut muta teki tepposet ja paino osui nilkassa väärään paikkaan. Tuntui, kuinka jalan sisäsyrjässä venyi jokin, minkä ei ole määrä venyä. Kipu oli kovaa, mutta niin oli säikähdyskin, jonka vuoksi jäin hetkeksi itkemään ja hyperventiloimaan polunposkeen. Säikähtää taisi myös takana juossut mies, joka oli jo tilaamassa minulle sairaskyytiä pois metsästä. “Ei tässä mitään, minä kävelen kivun pois”, haukoin kyynelteni lomasta.

Ja kävelinhän minä. En siis kipua pois, mutta kävelin kumminkin. Muutaman sadan metrin jälkeen alkoi olla aikamoisen selvää, ettei kipu ihan hetkessä lähtisi minnekään. Päätin antaa itselleni aikaa Kiviniemen huoltoon saakka. Koska Kiviniemihän on ihan kohta, ajattelin.

Mutta eihän se ollut. Ensimmäiselle huoltopisteelle oli onnettomuuspaikalta  reilusti yli kolme kilometriä. Ja tuollainen matka ei ihan hetkessä taitu, kun toiselle jalalle kärsi laittaa painoa ainoastaan hieman ulkosyrjälle.

Tiedättehän kuinka juostessa tylsistyessä päässä alkaa pyöriä mitä oudoimpia biisejä, tekstinpätkiä tai katkelmia. Jostain muistojeni uumenista päähäni putkahti espanjalaisrunoilija Federico García Lorcan runo  Córdoba. Luin sen joskus pienenä kodin kirjahyllystä löytämästäni runokokoelmasta ja unohdin sen olemassaolon reiluksi neljännesvuosisadaksi. Ja kas, yhtäkkiä kohti Kivinimeä kinkatessani se putkahti mieleeni:

Córdoba.

Kaukana ja yksin.

Musta hepo, suuri kuu
ja oliivit satulavyössä.
Vaikka tunnen kaikki tiet
en koskaan saavu Córdobaan.

Tasangolla, tuulen halki,
musta hepo, punainen kuu.
Kuolema katsoo minuun,
katsoo torneista Córdoban.

Voi miten tie on pitkä!
Voi miten rohkea on ratsu!
Voi että kuolema odottaa
ennen kuin ehdin Córdobaan!

Córdoba.
Kaukana ja yksin.

Runo sikäli sopi tilanteeseeni erinomaisesti, sillä Kivinimeen oli aivan perkeleellisen pitkä matka. Moni ohitse pyyhältänyt pysähtyi kysymään olenko kunnossa tai tsemppasi ettei enää ole pitkä matka Kivinimeen. Yksi parhaita asioita polkutapahtumissa onkin lämmin fiilis ja ihmisten ystävällisyys, kiitos vain kaikille apua (ja reppuselkäkyytiä) tarjonneille!

Matkalla vähän itkeskelin harmitustani ja moneen kertaan mietin, pitäisikö sittenkin jatkaa, jos Kivinimessä ottaisin vähän särkylääkettä ja teippaisin nilkan ja sinnittelisin maaliin saakka. Kun lopulta Córdoba Kiviniemi sitten alkoi häämöttää, päätin että nyt oli aika elämäni ensimmäiselle juoksukisan keskeytykselle. Sopivasti sainkin hypätä suoraan raatobussiin, joka oli juuri lähdössä kohti kisakeskusta. Leikin jättäminen kesken harmitti vietävästi. Järkitasolla kuitenkin tiesin, että jos mielin treenata lähiviikkoina, ei Ryläyksen yli yhdellä hyvällä jalalla meneminen olisi millään lailla järkevää.

Itse juoksua lukuunottamatta reissu Vaaroille oli erinomainen. Erityisesti haluaisin kiittää Samban juoksijoita siitä, että ottivat yhden naisen juoksujoukkueen porukkaansa, majoitukseensa ja paljuunsa. Olette mahtavia tyyppejä!