Yllä väite, johon itsekin jossain määrin uskoin vielä muutamia vuosia sitten: leuanveto ei vaan sovi naisihmisen ruumiinrakenteelle ja voimatasoille. Varhaisteininä sain räpisteltyä yhden onnettoman leuanvedon, sitten vuosiin – en mitään. En yhtä ainoaa. 2000-luvun alkuvuosina harvoin missään edes törmäsi naisiin vetämässä leukaa, salillakaan heitä ei ollut (ei ainakaan silloin suosimassani yliopistoliikunnan kellariloukossa), saati sitten puistojen telineissä. Tarkemmin ajatellen puistoissa ei edes ollut mitään telineitä. 2000-luvun alussa lähinnä juostiin, ja ehkä istuttiin reidenlähentäjälaitteessa tai tehtiin hauiskääntöjä 5 kilon käsipainolla. Kenties käytiin ryhmäliikunnassa heilumassa jotain cardiontapaista.

Sitten tapahtui jotain. Ensin noin vuoden 2010 tienoilla innostuin kiipeilystä, ja kiipeilyssä tarvitaan yläkropan voimaa. Sitä tarttui hitaasti, mutta vähän kerrassaan kuitenkin. Kiipeilypaikoissa oli jopa leuanvetotankoja, joskin niissä näki yleensä lähinnä poikia, joiden forkut pullistelivat muita lihaksia komeammin. Aloin haaveilla, josko itsekin saisin joskus taas vedettyä leuan, edes sen yhden. Samoihin aikoihin aloin varovaisesti kiinnostua CrossFitistä ja katselin toisinaan YouTubesta videoita, missä CF-mimmit (mm.) vetivät leukaa. Harjoittelin silloin tällöin salilla helpotetussa leuanvetolaitteessa, mutta täysin epäsäännöllinen ja epäjärjestelmällinen treenaaminen ei suoranaisesti tuottanut tulosta (kuinka yllättävää!).

Alkuvuonna 2013 asuin Madridissa ja kaipasin jotain harrastusta. Pian olinkin mukana UrbanBox CrossFit -nimisen salin alkeiskurssilla. CrossFitin aloitettuani leuanvetojen treenaaminen säännöllistyi. Alussa tein niitä paksun kuminauhan avustuksella. Vähän kerrassaan kuminauhat ohenivat, ja saman vuoden syksyllä apuna oli enää ohut punainen tai oranssi kumppari. Viimein tammikuun alussa 2014 vedin vihdoin sen ensimmäisen avustamattoman tiukan leuanvedon. Olin suorituksesta niin ekstaasissa, että ajoin treenin jälkeen vahingossa bussilla oman pysäkkini ohi!

Ensimmäisestä leuasta innostuneena treenasin sen verran, että lopulta sain viisi tiukkaa leukaa. Se oli nimittäin salillamme vaatimuksena sille, että sai alkaa harjoitella kippileukoja. Kehitys kuitenkin tunnetusti loppuu tyytyväisyyteen. Opettelin kippileuat ja tein niitä silloin, kun metcon-treenissä oli leuanvetoja. Tiukkoja leukoja vedin kyllä aina, kun niitä ohjelmoinnissa oli, mutta maksimitoistomäärä pysyi 5–6 toistossa, eikä tekniikassa ollut hurraamista. Leuanveto tuntui vaikealta ja inhottavan raskaalta. Olen vielä ruumiinrakenteeltani varsin epäoptimoitu ylävartalon voimaliikkeisiin: minulla on hintelä yläkroppa mutta pitkät jalat, leveä lantio ja paksut reidet. Kropan painopiste on siis matalalla ja massaa on alhaalla paljon enemmän kuin ylhäällä. Leuanveto oli pakkopullaa.

Tänä talvena viimein kyllästyin siihen, että leuanveto oli edelleen heikkouteni, vaikka sainkin niitä jo tehtyä keskivertonaista enemmän ja olin jo uskonut, että naisetkin pystyvät vetämään leukaa (näinhän treeneissä jatkuvasti ihania naisia, jotka vetivät yli 10 toiston sarjoja tuosta vaan). Aloin harjoitella vetämistä aiempaa leveämmällä myötäotteella. Aluksi sain sillä tyylillä yhden onnettoman leuan, mutta  – lo and behold – harjoittelu tuotti taas tulosta. Viimeksi vedin jo 15 minuutin treenin, jossa jokaisella minuutilla vedin kolme tiukkaa leukaa leveällä myötäotteella.

Harjoitusohjelmani on ollut yksinkertainen: olen kerran viikossa tehnyt emom (“every minute on the minute”) -harjoituksena leukoja. Ensin tein 10 minuuttia, yhden toiston jokaisella minuutilla. Sen jälkeen olen nostanut toistomääriä niin, että olen kasvattanut harjoituksen keston ensin 15 ja sitten 20 minuuttiin, jonka jälkeen olen lisännyt yhden leuan/minuutti. Tällä viikolla vedän 4 leukaa minuutin aikana 10 minuutin harjoituksena.

Treeni alkaa käydä haastavaksi, ja ajatuksena onkin, että sitten kun ei enää saa suoritettua vaadittavaa toistomäärää, tekee edellisviikon harjoituksen uudelleen.

Tavoitteenani on vetää 10 tiukkaa myötäoteleukaa kesään mennessä. Silloin ehkä lopulta uskon, että kyllä vaan, jopa minä pystyn vetämään leukaa. Ja kymmenellä leualla jo voisi jo kuvitella päihittäväni melkein kenet tahansa satunnaisen kulkijan, jos joutuisin leuanvetohaasteeseen. Ja tässä porukassahan on hyvä varautua kaikenlaisiin haasteisiin. Etenkin, jos voittaja saa palkinnoksi olutta.