Eli sananen hösseliksi pistämisestä ja itsesäälissä rypemisestä.

Kirjoitin tovi sitten, että jotain pitäisi tapahtua. Että elämä tuntui olevan jonkinlaisessa odotustilassa, kun lomalle ei ollut mitään suunnitelmia tai yksityiselämän projekteja työn alla. Jäin odottelemaan jotakin tapahtuvaksi, mutta sitten tajusin, että ei tässä auta muu kuin pistää hösseliksi. Olla oman elämäni kippari, näin kliseisillä oma-aputermeillä ilmaistuna.

Ja hösseliksi pistinkin. Kahdessa päivässä kolmen viikon ammottava loma-aukko saikin reilusti täytettä: teemme viikonlopun mittaisen pyrähdyksen etelänaapuriin miehen kanssa (tämä kun ei ehdi kesäisin lomailla), viimeiseksi lomaviikoksi lähden itsekseni Chamonix’hin vuorikiipeilykurssille (tästä päähänpistosta lisää myöhemmin) ja näiden väleissä pitää käydä idässä sukuloimassa ja tehdä kaikki Stadin kesäjutut.

Surkuttelu ja itsesäälissä piehtarointi on hirvittävän helppoa ja oudon koukuttavaa. Se on myös turvallinen vaihtoehto, sillä olosuhteiden syyttäminen on paljon iisimpää kuin itseään niskasta kiinni ottaminen. Oli kieltämättä suuri houkutus jäädä mäylimään koko kesäksi kotiin että ei minulla ole kavereita (ei teknisesti ottaen totta: minulla on kourallinen kavereita, mutta loma-ajat ja reissut eivät vain sopineet nyt yksiin) enkä koskaan pääse ikinä minnekään (ei teknisesti ottaen totta: olen tänä vuonna käynyt Thaimaassa sekä veivannut Ruotsi-Tanska-Norja-akselilla sekä työn että vapaa-ajan merkeissä).

Asioita tapahtuu, kun pistää tapahtumaan. Paitsi että on hirmuisen tyydyttävää nähdä kalenterissa tärkeitä päivämääriä, aika myös kuluu paljon joutuisammin kun on speksattavaa, suunniteltavaa ja odotettavaa. Sen kun muistaisi aina, kun tekisi mieli jäädä kotiin odottamaan että joku tulee hakemaan seikkailuille.

 

(Kuvat parin kesän takaa Itävallasta. Ette uskokaan kuinka ihanalta tuntuu päästä taas Alpeille!)

RSS
Facebook
Facebook
Instagram